Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Prologi


Shimmering ruins. Marraskuinen sysimusta taivas kaartui tiheän puistikon ylle jonka suojissa sijaitsevat entisen pokémonliigan autiot rauniot. Myöhäissyksyn synkeähkö pimeys ympäröi niiden kuluneita kivipintoja, tehden raunioista entistäkin elottomamman näköiset. Vain tuuli toi pitkillä raskailla henkäyksillään sinne elämän tuntua. Ohikulkijat pyrkivät yleensä karttamaan tätä paikkaa johtuen tarinoista joissa yöpyjät ovat heränneet toinen toistaan ahdistavampiin painajaisiin jotka nostattivat kylmän hien pintaan karskeimmallekin konkarille. Jotkut jopa väittävät paikan olevan noiduttu.

Mutta on myös niitä henkilöitä jotka eivät usko tämänkaltaisiin kummitusjuttuihin. Henkilöitä jotka kaikista niistä lukemattomista varoituksista ja kauhutarinoista huolimatta astuvat näihin synkkiin maisemiin. Kuten eräs nuori tyttö, joka asteli tuona kylmänä syysiltana raunioiden kivien ylitse varovaisin askelin. Hänen hentoisen malliset jalkansa kulkivat määrätietoisesti kohti suuren rakennuksen jäänteiden keskustaa. Tytön ainoa valonlähde oli vanha taskulamppu jonka kapealla valokeilalla hän haravoi rakennelmien ylitse, kuin etsien jotain. ”Sen täytyy olla jossain täällä”, kuului tytön vaimea itsekseen mutiseminen pienien kivien ja oksien rapistessa hänen jalkojensa alla. Äkkiä kuului äänekäs rysähdys ja hän katosi silmän räpäyksessä yhä vaimenevan kauhun ja yllätyksen sekaisen huudon saattelemana. Taskulampun valo sammui ja rauniot olivat jälleen vailla elävän olennon askellusta.

Syvällä raunioiden uumenissa, nuori naisen alkumme makasi vielä pökerryksissä pudotuksen seurauksena. Raunioiden alemmilla tasoilla oli paljon kylmempää ja pimeämpää kuin maan päällä, josta hän oli juuri muutamia minuutteja sitten pudonnut ja olisi vaikeaa uskoa hänen selvinneen pudotuksesta ikivanhalle kivilattialle. Muutaman metrin päähän hänestä oli kierinyt orvon näköinen punainen poképallo, joka aukesi itsestään ja kirkkaan sinisen valon saattelemana onkaloon ilmestyi suuri kokoinen typhlosion. Pokémon antoi ensin nopean silmäyksen ympäristöönsä, jonka jälkeen se riensi kouluttajansa luo. Typhlosion tönäisi hellästi tyttöä päällään tämän kylkeen, katsoen tätä huolestunein silmin. Ensin näyttäisi siltä, ettei hän antanut mitään elonmerkkiä, mutta lopulta hän siirteli jalkojaan ja käsiään ikään kuin käpertyen itsensä suojaksi, kuin pieni lapsi nukkuessaan. Hän raotti hieman silmiään ja katseli niillä ympärilleen. Ainoat asiat joita hän siinä pimeydessä saattoi nähdä, olivat hänen oma typhlosioninsa ja tämän niskan tulenlieskoista loistava lämmin kajo. Tytön kasvoille nousi vieno hymy ja hän avasi silmänsä kokonaan, nousten istumaan varovasti. ”Sinuun sitten voi aina luottaa Rialta, vanha kamu”, tyttö sanoi asettaen kätensä typhlosionin pään sivuille ja painaen oman päänsä tätä vasten. Pokémon murahti tyytyväisenä matalasti ja puski lämmintä kehoaan kouluttajansa käsiin.

Tulen kajossa saattoi erottaa nyt paremmin tytön ulkonäön ja tarkemmat kasvon piirteet. Hänen pitkät tummat hiuksensa olivat laskeutuneet hänen rinnuksilleen ja kapeiden, hyvin naisellisten kasvojen sinisten silmien katse vaelteli pitkin raunion seinämiä. Reissaamisessa jo kuluneet vaatteet näyttivät entistäkin kärsineemmiltä tiputuksessa tulleen lian ja repeytymien vuoksi. Tyttö oli iästään huolimatta selvästi nähnyt jo paljon maailmaa, hän ei pelännyt synkkää pimeyttä joka ympäröi heitä ja hänestä huokui itsevarmuuden aura. Hänen pokémoninsa typhlosion oli myös selvästi kasvanut hyvin voimakkaaksi, ja ei ollut vaikeaa kuvitella tämän kaksikon aloittaneen yhteisen matkansa samalta lähtöviivalta. Niin vahva heidän välinen siteensä oli, kouluttajan ja pokémonin.

Tyttö nousi ylös jaloilleen pokémoninsa avustamana. Hän puisteli vaatteitaan pölystä ja irtoliasta, jonka jälkeen hän antoi aistiensa tarkentua. Lukuun ottamatta heidän kahden hengityksen ääniä, ei raunioiden sisällä kuulunut muita ääniä. Vain monta sataa vuotta vanha hiljaisuus. Tyttö yritti arvioida kuinka syvälle he olivat pudonneet katsomalla ylöspäin kattoon siihen koloon josta hän oli tänne pudonnut, mutta näin yöllä oli mahdotonta sanoa mistä kohden pimeys alkoi ja missä se loppui. Sitten hän käänsikin katseensa lattiaan ja pyyhki jaloillaan sen karheaa pintaa kivipölystä ja hiekasta. Hänen jalkojensa alta paljastui kaiverrettua kuviointia, josta oli vielä mahdotonta sanoa mitä se esitti. ”Rialta auta minua tässä, puhalla kevyesti tämä kivipöly pois, mutta varo ettet ala syöksemään liikaa tulta”, tyttö ohjeisti pokémoniaan ja siirtyi tämän taakse onkalon nurkkaukseen. Typhlosion teki työtä käskettyä, veti syvään henkeen, ja puhalsi pitkin lattiaa niin, että suurin osa kivipölystä pöllähti jonnekin kauemmas. ”Hienoa, jatka vain vielä vähän..”, tyttö sanoi, ja yritti tarkentaa katsettaan jotta erottaisi lattian kuviot. Typhlosion puhalsi nyt hieman voimakkaammin, ja nyt sen henkäyksen mukana tuli jo muutamia tulen lieskoja, jotka polttivat loput pölystä tieltään. ”Hienoa Rialta, nyt tee will-o-wisp ja ohjaa tulipallot mahdollisimman laajalle alueelle”, tyttö jatkoi määrätietoista ohjaamistaan. Pokémon keräsi muutaman sekunnin ajan energiaa, jonka jälkeen se loi ympärilleen sinisiä tulipalloja, jotka se päästi leijailemaan kauemmas siitä eri puolille onkaloa. Tulipallojen valossa saattoi nyt erottaa ”onkalon” koon, joka osoittautuikin valtavaksi saliksi, vaikka katto oli hyvin matalalla sortumien takia ja ympäri salia oli pudonnut suuria lohkareita. Myös lattialla olevan kuvion saattoi erottaa nyt heikosti. Lattialla kiemurteli suuria kaarteita, jotka tekivät yhdessä kuunsirpin muotoisen kuvion lattiaan. ”Luulisin, että olemme silloisen pokémonliigan pimeystyypin eliitin salissa, kolmanneksi alimmassa kerroksessa…”, tytön ääni oli muuttunut jännittyneeksi äkkiä, kun hän silmäili vanhaa salia. Typhlosionin luomat tulipallot haihtuivat muutamien sekuntien päästä ja paikka oli jälleen sysipimeä lukuun ottamatta pokémonin omaa tulta joka loi vielä pehmeää valoa ympärilleen.

”Kuvittele Rialta, tässä salissa edeltäjämme haastoivat kolmannen eliitin, pimeystyyppien mahtavat taitajat”, tyttö henkäisi haaveileva sävy äänessään ja otti askeleita kohti salin keskustaa. Typhlosion vaikutti sen sijaan muuttuneen hieman hermostuneen oloiseksi, katsellessaan valppaana ympäröivää pimeyttä. Äkkiä pokémon seisahtui niille sijoilleen ja päästi kurkustaan matalan korinan. ”Mitä nyt Rialta?”, tyttö kysyi ensin hämmentyneenä, mutta äkkiä hänkin vakavoitui ja siirtyi typhlosionin viereen seisomaan. ”Se on täällä, eikö niin Rialta…”, hän kuiskasi hiljaa. Typhlosion seisoi vakaana paikoillaan ja loi katseen kouluttajaansa, nyökäten lyhyesti, mutta varmasti. Tytön olemuksesta saattoi päätellä, että vaikka hän olikin tähän asti ollut määrätietoinen tekemisistään, oli hänen sisimpäänsä hiipinyt nyt pieni pelko. Hän hengitti muutaman kerran syvään ja puhalsi rauhallisesti ulos. ”Tätä varten me tulimme tänne, emme peräänny enää nyt kun olemme jo täällä asti”, tyttö laskee kätensä pokémonin kyljelle pehmeästi, joka kohoili tasaisesti hengityksen tahdissa, ja jonka alla sen sydän löi yhä kiihtyvään tahtiin.

”Tiedämme että olet siellä, tule esiin kohtaamaan meidät, tulimme haastamaan sinut!” tyttö huutaa pimeyteen voimakkaalla äänenpainotuksella, vaikka siinä voi vielä erottaa häivähdyksen pelkoa. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Yhtäkkiä kaksi sinistä silmää välähtivät aivan heidän edessään, vain metrin etäisyydellä. Tyttö kiljahti säikähdyksestä, mutta typhlosion katsoi tiiviisti eteensä hievahtamatta. *Sinä pelkäät ihmisolento, haistan pelkosi, tunnen sen kuinka sen värinä täyttää ilman*, kuului kylmä ääni, joka kaikui ympäri salia, kuulostaen silti hyvin etäiseltä. Tyttö ei saanut sanaa suustaan, hän oli jähmettynyt kauhusta niille sijoilleen. Hänen jalkansa tuntuivat liimautuneen lattiaan. *Nautin pelostasi, oi kuinka suloisen makealta se tuntuukaan, se ravitsee minua, vahvistaa minua. Anna pelolle valta, älä vastustele pieni ihmisolento*, ääni häivähti aivan tytön korvan juuressa ja vaimeni taas kaukaiseksi. Varjot olivat alkaneet käyttäytymään oudosti. Ne kiemurtelivat kuin omasta tahdostaan, ja alkoivat liukua pitkin kivilattiaa, kohti samaa pistettä. Varjot kieppuivat toistensa ympärillä, muodostaen pienen hitaasti liikkuvan pyörteen. Pyörteen keskelle ilmestyivät jälleen nuo siniset hohtavat silmät, jotka tuijottivat suoraan tyttöön. Varjot ottivat muotoja hiljalleen itselleen. Ensin ilmestyivät kädet, sen jälkeen pää, ja lopulta koko muu hahmo. Darkrai oli ilmaantunut leijumaan salin lattian yläpuolelle. Sen musta kaapu häilyi repaleisen oloisena ja siniset silmät olivat edelleen kiinnittyneet pelon lamauttamaan tyttöön. *Noin juuri, anna pelkosi virrata…*, Darkai sanoi ontolla ja kylmällä äänellään, ja alkoi lipua kohti tyttöä äänettömästi.

Siinä samassa typhlosion tuntui ikään kuin heränneen. Se karjahti voimakkaasti ja päästi suustaan valtavien tulenlieskojen ryöpyn, jotka osuivat Darkraihin. Flamethrower sai Darkrain katoamaan silmän räpäyksessä ja kouluttaja säpsähti paikoillaan. Tyttö katsoi pokémoniaan ja näytti siltä, että hän itsekin olisi ollut jonkinlaisessa unessa hetki sitten. Hän ravisteli päätään ja sytytti taas silmissään sen määrätietoisen katseen, joka kiitti äänettömästi pokémoniaan pelastavasta liikkeestä. ”Hyvä yritys darkrai mutta meitä et voita näin vähällä! Tulimme ottelemaan sinua vastaan! Jos voitamme, saat liittyä eliittijoukkoomme!” tyttö huusi pimeyteen. Kylmä nauru alkoi kaikua kiviseinissä. *Sopii yrittää, ihmisolento!* darkrain silmien hohteen saattoi erottaa kiitävän pimeydessä, sujahtaen jälleen piiloon varjoihin. ”Rialta, ole valmiina ja odota merkkiäni”, tyttö sanoi pokémonilleen, joka seisoi taas hievahtamatta paikoillaan, kuunnellen kouluttajansa jokaista sanaa. Ei mennyt kauaa, kun Darkrai ilmaantui varjoista joidenkin kymmenien metrien päähän heidän eteensä ja lähti hyökkäykseen. Typhlosion ei hievahtanutkaan sen lähestyessä. Vasta kun heidän välissään ei ollut kuin muutamia metrejä, tyttö pamautti kätensä voimalla yhteen. Silmän räpäyksessä jo valmiiksi energiaa kerännyt typhlosion päästi varastoituneen energiansa valtavana räjähdyksenä sen ympärillä, singoten savua ja tulta ympäriinsä, osuen myös darkraihin, joka yllättyneenä lennähti taaksepäin. ”Ja nyt tee Flamethrower!” tyttö antoi seuraavan käskyn ennen kuin darkrai ehti toipua ensimmäisestä yllätyshyökkäyksestä. Typhlosion lähti juoksemaan kohti darkraita ja päästi jälleen valtavia tulenlieskoja kidastaan. Darkrai ehti kuitenkin kadota varjoihin ennen kuin liekit saavuttivat sen, ilmestyen jälleen typhlosionin sivulle. Typhlosion ei ehtinyt huomaamaan tätä kun darkrai iski jo faint attackilla voimalla sen kylkeen, eikä se saanut kunnolla vastaanotettua iskua, mikä johti siihen että se lensi toiselle kyljelleen kivilattialle, kierähtäen muutamia kertoja maassa. Typhlosion ehti nousta ylös ja hypätä sivuun darkrain seuraavan iskun tieltä juuri ja juuri ennen, kuin ominous wind pyyhkäisi takana olleeseen lohkareeseen.

”Rialta, Facade!” tyttö yritti kiertää lähemmäksi pokémoniaan, ja juoksi pitkin kentän reunaa. Typhlosionin lähti juoksemaan kohti darkraita, sen ympärille kerääntyi oranssia hehkua. Darkrai kuitenkin väisti tämän sulavalla liikkeellä ja typhlosionin isku meni hukkaan. Darkrai sujahti varjoissa lattiaa pitkin typhlosionin eteen, aivan sen lähelle. Se katsoi sitä tiiviisti silmiin ja alkoi muodostaa niistä valokehiä aaltoina, pitäen typhlosionia katseellaan kontaktissa. ”Rialta älä katso sitä se on hypnosis!” tyttö yritti varoittaa pokémoniaan mutta liian myöhään. Typhlosion kaatui niille sijoilleen raskaasti maahan tömähtäen ja vaipui uneen. *Säälittävä esitys ihmisolento*, Darkrai sanoi pilkan sävy äänessään ja sen silmät alkoivat hehkumaan punaisena. Pokémon loi itsestään varjomaisen kaksoisolennon, joka syöksähti nukkuvan typhlosionin lävitse, imien tältä energiaa itselleen. Typhlosion parkaisi tuskaisesti unissaan, kiristäen hampaitaan yhteen, pysyen kuitenkin vielä samassa tilassa, syvässä unessaan. Tytöstä näki kuinka hän suorastaan tärisi jo raivosta ja pelosta. ”Rialta herää! Sinun täytyy herätä!”, hän huusi kauhuissaan pokémonilleen, joka ei tuntunut ymmärtävän unimaailmansa ulkopuolisista asioista tuon taivaallista. Darkrain kaksoiolento syöksähti jälleen sen elottoman kehon läpi, antaen sille lisää elinvoimaa. Tyttö ei kestänyt enää katsoa pokémoninsa kärsimystä yhtään enempää. Hän lähti juoksemaan kohti darkraita niin kovaa kuin suinkin pystyi ja yritti lyödä tätä raivoissaan. Hänen kätensä kuitenkin meni vain darkrain lävitse, joka kietoutui takaisin varjoihin. ”Rialta, nouse ylös! Kuule minun ääneni, olen tässä, herää!” tyttö yritti epätoivoisesti ravistaa typhlosionia hereille, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta asiaan.

Mutta kuinka ollakaan, typhlosion räväytti silmänsä auki ja hitaasti mutta varmasti se nosti päätään ja kampesi itsensä huterahkon oloisille jaloilleen. Kaksi dream eateria peräkkäin olivat selvästi heikentäneet sitä, ja se hengitti hyvin kiivaasti. ”Mahtavaa Rialta! Tiesin että pystyt siihen!” tyttö ehtii jo riemuita mutta muistaa sitten erään pienen unohtuneen seikan tästä asiasta. Silloin kun tyhplosion oli menettänyt energiaansa, oli darkrai puolestaan saanut ne täyteen, ellei ylikin. *Kumppanisi on vahvempi kuin odotin, mutta se ei vielä riitä!* kuului jälleen darkrain ääni ja se ilmestyi heidän eteensä. Typhlosion näytti keräävän taas voimiaan, se hengitti hyvin napakasti sisään ja ulos, kasvattaen niskansa tulenliekkejä. Typhlosion karjaisi voimakkaasti, jättäen salin kiviseinät kaikumaan sen mahtavasta äänestä. Niskan tulenlieskat olivat kasvaneet nyt äärimmilleen ja ne roihusivat kuumempina kuin koskaan, yhtä kuumina kuin pokémonin sisäinen taistelutahto. ”Näytetään sille Rialta, anna mennä, Hyper beam!” tyttö kannusti pokémoniaan, mutta puri samalla hermostuksissa huultaan. Tästä ei todellakaan tulisi helppoa voittoa, jos voittoa ollenkaan. Typhlosion aloitti uuden hyökkäyksen tekemisen huolimatta heikentyneestä kunnostaan. Se sai kuin saikin suulleen kerättyä energiapallon, jonka se laukaisi darkraita kohden. Mutta kuten arvata saatta, se ei osunut. Darkrai oli aivan liian nopea, ja heikkokuntoisena typhlosionin nopeus laski vain entisestään. Darkrai käytti tätä hyödykseen ja iski jälleen faint attackilla typhlosioniin, suoraan edestäpäin täydellä voimalla. Typhlosion ei ollut ehtinyt palautumaan edellisestä hyökkäyksestä, joten se lensi suoraan taaksepäin ja paiskautui vasten suurta kivenlohkaretta, joka kannatteli kattoa. Muutamia pieniä kiviä tippui salin lattialle.

”Rialta! Oletko kunnossa?!” tyttö huusi hädissään jo, kun typhlosion näytti olevan niin heikossa kunnossa, ettei päässyt enää jaloilleen kunnolla. Darkrai lipui varjoja pitkin lähemmäs typhlosionia ja alkoi muodostaa tummanpuhuvaa purppuraista valopalloa käsiensä väliin. Se oli dark void ja tyttö tiesi tarkalleen mitä siitä saattoi aiheutua, hänen kauhunsa sen kuin vain kasvoi sitä mukaan kun darkrai läheni typhlosionia. Heikosta tilastaan huolimatta, typhlosion nousi lopulta maasta huomatessaan darkrain summoavan iskuaan. Se horjahteli jaloillaan, mutta alkoi itsekin kerätä energiaa käsiensä väliin sinisen valopallon muodossa. ”Rialta mitä sinä teet?”, tyttö ihmetteli, mutta pian hän tajusi sen olevan focus blast, äärimmäisen voimakas hyökkäys erityisesti darkraita vastaan. *Tämä peli on teidän osaltanne ohi*, Darkrai sanoi kylmällä äänellään ja päästi dark void pallon käsiensä välistä kiitämään kohti typhlosionia. Tyhplosion laski kuitenkin samalla focus blastin valtavana energiapallona kohti darkrain iskua. ”Rialta suojaudu, nopeasti ennen kuin..!”, tyttö yritti huutaa pokémonilleen mutta hänen äänensä peittyi valtavan rätinän ja kohinan alle kun kaksi energiapalloa osui toisiinsa valtavalla voimalla. Ne ensin imeytyivät yhteen pieneksi palloksi jonka jälkeen se laajeni suuren pamauksen saattelemana voimakkaaksi paineaalloksi, joka levisi koko salin alueelle. Darkrai suojautui tältä sulautumalla varjoihin, mutta typhlosion sai iskusta täyden osuman ja paiskautui takaisin kivipaateen voimalla. Katto sen yläpuolella alkoi murentua. Koko sali jyrisi paikan alkaessa sortuessa paineaallon vuoksi, vanha ja valmiiksi hatara rakennelma ei kestänyt sellaista voimaa.

Tyttö juoksi pokémoninsa luokse ja alkoi etsiä vyöltään poképalloa. ”Älä huoli Rialta, saan sinut kyllä pois sieltä, otan sinut vain takaisin pokép-”, hän sanoi mahdollisimman rauhallisella äänellä, mutta hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi, kun käsiin ei osunutkaan minkäännäköistä palloa. Sen oli täytynyt kieriä jonnekin pudotuksessa, eikä hänellä ollut muita pokémoneja mukana kuin typhlosion. ”Rialta…”, tyttö kuiskaa pokémonilleen kyyneleet silmissään. ”En jätä sinua tänne, en luovu sinusta…”, hän painaa päänsä vasten typhlosionin lämpöä hohkavaa turkkia. Pienet kyyneleet putoilevat sen päälle, jääden kiiltelemään liekkien valossa. Typhlosion hengittää raskaasti, se avaa silmänsä vielä kerran ja nousee ylös hitaasti, kumartuen tytön yläpuolelle. Se luo vihreää valoa hohtavan suojakehän heidän ympärilleen, joka estää putoilevia kivenlohkareita tulemasta sen lävitse. ”Rialta...haluan…haluan vain sanoa että olet minulle tärkein kaikista, enkä halua menettää sinua. En täällä, en tällä tavoin. Yhteinen matkamme ei saa päättyä näin..”, tyttö sanoi pokémonilleen itkun täytteisellä äänellään, josta sai hädin tuskin mitään selkoa sen väristessä niin rajusti. Typhlosion käänsi katseensa kohti kouluttajaansa, sen silmissä saattoi myös erottaa kyyneleitä, jotka kimmeltelivät kuin kristallinsirpaleet tulen valossa. Se kurottui lähemmäs tyttöä, poimi tämän hampaisiinsa ja nosti hieman ylös lattialta. ”Rialta mitä sinä oikein teet?” tyttö sanoi katsoen hämmentyneenä pokémoniaan. Typhlosionin silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä, sen kurkusta pystyi kuulemaan vaimean äänen, joka muistutti etäisesti surullisesti äännähtelevää olentoa. Se heilautti kouluttajaansa muutaman kerran ilmassa ja heitti tämän kauemmas pahimmasta sortumakohdasta, missä sortuminen ei ollut vielä alkanut kunnolla. Tyttö lennähti kylmälle kivilattialle. ”Rialta!” hänen äänensä kuulosti jo siltä että se olisi häviämässä kokonaan. Protectin antama suojakehä katosi typhlosionin ympäriltä ja suurempi lohkare putosi sen niskaan. Se pysyi kuitenkin vielä vaivoin pystyssä, kannatellen kiveä käsiensä välissä aivan päänsä yläpuolella. ”Rialta ei!” tyttö yritti nousta ylös, mutta hänen jalkansa eivät enää kantaneet, vaan hän kaatui uudestaan. Typhlosion loi vielä viimeisen katseen kouluttajaansa. Se sulki silmänsä määrätietoisesti ja painoi päänsä alas kuin hyvästin eleeksi. Lopulta sen viimeisetkin voimanrippeet loppuivat ja suuri lohkare, jätti sen alleen. Tytön maailma pysähtyi. Hän huusi Rialtaa, mutta hän ei kuullut omaa ääntään. Ei omaa itkuaan eikä tippuvien kivien pauketta niiden paiskautuessa jo aivan hänen viereensä. Ainoastaan oman sydämensä lyönnit jotka jättivät pitkiä taukoja sykkeiden välille. Hänen näkönsä alkoi sumentua hiljalleen hänen vaipuessa sokin valtaamana maahan. Hänen silmänsä alkoivat sulkeutua hiljalleen tajunnan yhä enemmän hämärtyessä. Hän pystyi erottamaan kuin darkrai ilmestyi taas varjoista, ja loi dark void energiapallon käsiensä välin, joka alkoi lipua hiljalleen häntä kohti. Kun se kosketti hänen liikkumatonta kehoaan, pallo kahmaisi tytön suojiinsa.

Ja hän vaipui syvään uneen.

 

1 :: Vain pieni kipinä tarvitaan

 

”Freya sinä kuorsaava snorlax! Nyt ja vähän äkkiä nosta se leveä persauksesi ylös sängystä ja ryömi ulos sieltä tunkkaisesta luolasta!” kuulin etäisesti äänen jostain makuuhuoneeni ikkunan alta. *Kops*, jokin kova osui lasiin. ”Mitä helv-”, mutisin puoliunessa ja käänsin kylkeäni ikkunan suuntaan laiskasti. Verhot olivat sen verran jääneet auki, että niiden välistä tihkui nyt kirkasta päivänvaloa, joka paljasti huoneen lattiaa kohti tanssivat tuhannet pölyhiukkaset. *Kops*, kivi lensi taas ikkunalasisiin. ”No odota nyt hetki Bill! Tulen ihan kohta!” huusin pojalle sängyn pohjalta jo hieman ärtyneenä. Nykäisin peiton pois päältäni ja kävelin venytellen kuurankukkien peittämälle ikkunalleni. Avasin tiukan hakasulun yön turruttamilla sormillani, jotka tuntuivat tällä hetkellä lähinnä ylikeitetyiltä, pehmeiltä nakeilta. Kurotin pääni ikkunasta ulos raikkaaseen, hieman vilpoisaan alkukevään ilmaan ja katsahdin alaspäin. Suunnilleen metrin mittainen serkkupoikani seisoi yöpakkasen tuomalla kuuran verhoamalla nurmella, virnistäen minulle leveästi. ”Tiedätkös mikä päivä tänään on Freya?” hän totesi hieman omahyväisen kuuloisella äänellä, katsellen kovin kiinnostuneen näköisenä kynsiään. ”Se päivä jona minun piti nukkua pitkään, mutta eräs nimeltä mainitsematon metrimake pilasi suunnitelmani ja olen nyt hyvin vihainen hänelle. Toisin sanoen sinun hautajaisesi ajankohta”, tuumasin nojaten käsiini, yrittäen kuulostaa erityisen närkästyneeltä, vaikka uteliaisuuteni paistoi äänensävystäni liiankin hyvin läpi. ”Älä viitsi, kello on jo 10, ehdit nukkua myöhemminkin”, Bill sanoi äänenmurroksen tuoman epämääräisen vingahduksen saattelemana, kun hänen äänensä hyppäsi korkealle. ”Vinkulelu on vain nyt hyvä ja kertoo uutisensa niin pääsenkin joskus sinne nukkumaan”, virnuilin hänelle hieman ilkikurisesti, ja nojauduin vielä hieman eteenpäin ikkunasta. ”No hekoheko Freya, lyön vaikka vetoa että syöt sanasi kahden sekunnin kuluttua, katsos tätä!” Bill vetäisi taskustaan tutun punavalkoisen, pyöreän esineen ja heitti sen ilmaan. Poképallon sisältä purkautui ruohotyypin pokémon Billin viereen, jonka arvelin liskomaisesta ulkonäöstään päätellen olevan treecko, yksi paikallisen labran startteripokémoneista. ”Saanko esitellä, Cliff! Tänään on se päivä kun aloitan pokémonkouluttajan urani!” Bill näytti erittäin ylpeältä esitellessään ensimmäistä pokémoniaan. Treecko oli yhtä ylpistynyt tällä hetkellä kuin kouluttajansakin ja katseli minua nyt hieman kuono pystyssä, pitäen käsiään terhakasti puuskassa. ”Onnea vain teille, milloin ajattelitte lähteä matkalle?” kysyin häneltä, kurottaen alemmas nähdäkseni treeckon paremmin. ”Itse asiassa tänään, aivan tässä heti kun lähdemme sinun luota”, Bill väläytti minulle taas leveää hymyään. ”Aivan, olin unohtaa että uudet pokémonkouluttajat aloittavat tänään matkansa. Yritin iloita hänen puolestaan, mutta mieleni työnsi taas ajatuksiini erään tapahtuman, vuosien takaan. Niin kuin aina tähän aikaan vuodesta, juuri tänä päivänä. Saatoin sivusilmällä erottaa, kuinka Billinkin virne hyytyi vakavammaksi ilmeeksi. ”Freya…tiedän mitä ajattelet, mutta se on jo mennyttä. Yritä ymmärtää että olemme tehneet jo kaikkemme omalta osaltamme hänen vuokseen”, poika kosketti kädellään hennosti kättäni ja katsoi minuun ymmärtäväisin silmin. Vaikka hän olikin välillä suoraan sanottuna melkoinen kiusankappale, oli Bill sisimmältään ymmärtäväinen poika. ”Olet ehkä oikeassa... Angelina on ollut kadoksissa jo 11 vuotta. Ikävä vain ei kulu pois vuosien mukana, tuntuu edelleen siltä kuin vasta eilen olisin seisonut kotimme kuistilla vilkuttamassa hänelle, pidellessäni toisella kädellä äitimme kädestä. Pienenä tyttönä vielä”, sanoin huokaisten raskaasti syvään.

Ajatukseni olivat matkanneet jonnekin kauas sinne aikaan, jolloin vielä saatoin nähdä siskoni. Kuulla hänen äänensä. Olin silloin vasta yhdeksän vuotias, vailla vielä mahdollisuutta aloittaa omaa pokémonkouluttajan matkaani, kun hän oli aloittanut omansa. Tulisen cyndaquilinsa kanssa, Rialtan. Jotain selittämätöntä kuitenkin tapahtui heidän matkansa aikana. Angelina oli ehtinyt jo melkein toiseksi viimeiselle salille asti, haastamaan lohikäärmetyypin salijohtajan Vivernan, mutta route 8:san jälkeen emme kuullet hänestä mitään. Hän vain katosi pokémoninsa Rialtan kanssa kuin tuhka tuuleen, kukaan ei ollut nähnyt hänen saapuvan koskaan Eternal cityyn. Eikä häntä löydetty lukuisista etsinnöistä huolimatta. Hän oli kadonnut elämästämme kokonaan, kirjaimellisesti. Olisin antanut mitä vain, jotta olisin voinut kuulla hänestä jotain, oli se sitten hyvää tai huonoa, mutta tiedottomuus hänen tilanteestaan oli ahdistavaa. Se nousi mieleen aina yhä uudelleen ja uudelleen. Jarruttaen oman pokémonkouluttajan urani alkamista, vuosi vuoden jälkeen. Olin katsellut monen vuoden ajan, kuinka kymmenen vuotta täyttäneet lapset hakivat charca townin laboratoriosta oman, ensimmäisen pokémoninsa. Niin kuin serkkuni Bill nyt tänä päivänä treeckonsa Cliffin. Heidän kaikkien silmistä heijastui aina se sama into, sama uuden seikkailuin alkamisen aiheuttama epävarmuus ja jännitys. Sama katse, mikä siskollani oli ollut tänä samana päivänä. Vaikka hän lähtikin muita lapsia hieman vanhempana, hänen silmissään oli se sama palo. Mutta jostain syystä en seuraavana vuotena halunnutkaan lähteä omalle matkalleni kun täytin kymmenen. Vaikka vanhempani eivät minua estäneet, en voinut lähteä. Pelkäsin jotain silloin ja pelkäsin edelleen. Jotain mikä esti minua ottamasta askelta, pitäen minut paikoillaan aina 20-ikävuoteen asti, nykyhetkeen.

Heräsin ajatuksistani tuntiessani jonkun kutittelevan kaulaani hennosti märällä ruohonkorrella, haistoin selkeästi sen kosteuden voimistaman raikkaan tuoksun korren sulaessa kuurasta. Laskin katseeni takaisin alaspäin ja olin tipahtaa alas ikkunalta. Tai, no jos rehellisiä ollaan, niin löysin itseni äänekkään tömähdyksen myötä tarkastelemasta ruohonjuuritason elämää. Samalla kuulin myös naurun pidättelemisestä aiheutuneen epämääräisen tirskahduksen, eikä minun tarvinnut edes katsoa Billiä, kun saatoin jo mieleeni rakentaa kuvan hänen punertavasta naamastaan hänen yrittäessään epätoivoisesti pidättää vahingoniloaan. Montaa sekuntia ei ehtinytkään kulua kun poika suorastaan räjähti raikuvaan naurun räkätykseen. Jos joku osasi nauttia toisten epäonnesta, niin Bill olisi voinut voittaa vaikka jonkin sortin palkinnon siitä hyvästä. ”Anteeksi Freya, en voinut vain pidätellä itseäni enempää, näkisit itsesi!” Bill haukkoi henkeään naurun puuskastaan vielä toipuen ja pyyhki silmiään kuvitelluista kyyneleistään. En voinut olla henkisesti hieman loukkaantumatta, kun huomasin sivusilmälläni myös Billin treeckon tirskuvan. Millainen omistaja, sellainen pokémon, en voinut muuta juuri sillä hetkellä ajatellakaan. Tyynnyteltyään itseään hetken aikaa naurukohtauksesta, hieman turhan yliampuvasti suorastaan heilutellen käsiään kuin tuuletellakseen itseään, Bill ojensi minulle kätensä ja auttoi minut ylös. Katsoin poikaa ensin tuimasti silmiin, yrittäen näyttää taas ärtyneeltä, mutta kuten hänelläkään, ei minun pokkani pitänyt kovin kauaa. Hetken aikaa nauroimme molemmat vielä milloin toisillemme, milloin itsellemme ja omalle naurullemme. Katsoin Billiä taas silmiin, ja tyynnytin nauruni vienoksi hymyksi. ”Sinä olet kasvanut niin paljon jo, ei uskoisi että vielä jokin aika sitten juoksimme molemmat rattatojen perässä yöllisellä peltoaukealla, yrittäen napata niitä käsin. Nyt sinulla on jo oma pokémon, jonka kanssa aloitat matkasi sen saman peltoaukean poikki”, sanoin hänelle painaen käteni hänen olkapäälleen. Vaikka hän oli vasta 10-vuotias, saattoi hänessä nähdä jo selvän pituuskasvun alun, sillä hänen nenänsä ei ollut minun nenääni enää kovin montaa senttiä alemmalla tasolla. ”Mene ja näytä niille mistä meidät Griffithsit on tehty!” töytäisin häntä leikkisästi olkapäästä naurahtaen. Bill hörähti omaan tuttuun tapaansa ja väläytti minulle taas vinoa, mutta valkoista hammasrivistöään. ”Jos se minusta on kiinni niin ei ainakaan pullamössöstä!” hän totesi napakasti ja painoi lippalakkinsa terhakasti syvemmälle päähänsä, kuten kunnon miehen kuuluukin, vaikkakin satunnainen hiustuppo jäi hatun ulkopuolelle törröttämään. ”Hei sitten Freya! Nähdään ehkä vielä joskus!” Bill heilautti kädellään treeckolleen kuin merkiksi ja pokémon loikkasi kepeästi pojan harteille istuksimaan, tämän kääntyessään kannoillaan. ”Ja parempi olisikin että kun näemme, niin tapaan liigamestarin nimeltä Bill, jota voin ylpeänä kutsua serkkupojakseni!” huusin hänen peräänsä ja vilkutin molemmilla käsilläni hänelle villisti huitoen. Pystyin vielä selvästi kuulemaan pojan äänekkään naurun vaikka hän oli jo vikkeläjalkaisena ehtinyt jo monen kymmenen metrin päähän minusta. Bill heilautti vielä kertaalleen kättään minulle ja pinkaisi tienpäässä sitten juoksuun. Hän oli varmastikin niin innoissaan jo, että hänen jalkansa olivat jo sitä mieltä että matkalle lähtöä ei enää yhtään viivästytettäisi. Hymynpoikanen vielä häilyi hetken aikaa huulillani hänen kadottuaan näkyvistäni kokonaan.

Jonkun hetken siinä seistyäni, tajusin muutaman seikan sen hetkisestä tilanteesta. Ensinnäkseen, seisoin paljain varpain märän tuntuisella kevään sulattamalla maalla, joka oli jäätynyt uudestaan yön aikana, pelkkä yöpyjama päälläni. Toisekseen, hiukseni olivat aivan takussa ja ruohonkorsien ja pienten lumihiutaleiden peitossa, ja kolmannekseen; olin luvannut sinä päivänä mummolleni kerääväni hänelle marjoja poffineita varten, pientä vaivanpalkkaa vastaan tietenkin. Katsahdin ikkunan suuntaan josta olin pudonnut, todeten sinne takaisin kampeamisen olevan mahdoton tehtävä, varsinkin vielä aamu-unisuuden aiheuttamassa tokkurassa. Niinpä kiersin kämppäni etuovelle, ja tarttuessani ovenkahvaan, kirosin niinkin äänekkäästi, että varmasti koko lähinaapurusto kuuli sen. Ovi oli tietenkin lukossa, ja avain oli sen takana, keittiön pöydällä, vasemmassa kulmassa. Muistin avaimen paikan sentään niinkin tarkasti, mikä minua ärsytti suunnattomasti silloin. Joten tilanteeni oli tällä hetkellä seuraavanlainen; sen lisäksi että olin varmasti melkoinen ilmestys yöpyjamassani ja sotkuisessa kuontalossani, olin nyt onnistunut lukitsemaan itseni taloni ulkopuolelle. Istahdin turhautuneena puiselle pikkukuistille ja henkäisin syvään, mikä aloitus maanantaipäivälle!

Kovin kauaa en kärsinyt siinä istua, sillä kuisti oli kaikkien muidenkin pintojen tapaan jäinen ja kylmä, tai märkä. Hytisin kylmästä juuri ja juuri polviin asti yltävässä melkein läpikuultavassa yöpyjamassani, ja yritin epätoivoisesti hyppimällä ja ravistelemalla pitää itseni lämpimänä. Lopulta jouduin nöyrtymään ja kävelemään lähimmän naapurini talolle, jonne ei onneksi ollut muutamaa kymmentä metriä pidempi matka. ”Kävelyni” tosin muistutti lähinnä jotain hyppelehtimistä mitä voisi kuvitella jonkun humalaisen kääpiön tanssivan lähibaarin pöydillä. Loppumatka menikin juosten yöpyjama tuulessa hulmuten.

Koputin varovasti naapuritalon puiseen oveen ja piakkoin ovelle ilmestyi pikkutyttö kärsineen näköisen teddiursa-pehmolelu kainalossaan. Hetken aikaa tyttö katsoi minua vain, imien samalla peukkuaan kuola valuen. ”Iiiitiii, te on taat te maljamummin tyttö”, pikkutyttö huusi ovelta peukalo melkein edelleen suussaan. Ei kulunut kauaa kun tytön taakse käveli keittiöstä hänen isänsä, Roger. ”Ai huomenta Freya, sinähän olet aikaisin hereillä”, Roger sanoin tyypillisellä erittäin matalalla äänellään ja hymyili sen päälle ystävällisesti. Silloin kun sanotaan että joku on yhtä lempeä ja suuri kuin nallekarhu, niin ensimmäinen henkilö joka minulle mieleen tuli oli ehdottomasti Roger. ”Tuota, saanko pyytää sinulta pientä palvelusta?” kysyin häneltä. ”Anna kun arvaan. Onnistuit jotenkin lukitsemaan itsesi talosi ulkopuolelle etkä ehtinyt edes vaihtamaan vaatteitasi?” Roger naurahti ja katsahti kämppäni suuntaan. ”Krrrhmm…joo..se oli vahinko, tipuin ikkunasta enkä pääse kiipeämään sinne enää takaisin, jos vain mitenkään voisit auttaa? Riittäisi että saisin lainata teiltä vaikka jakkaraa tai jotain muuta vastaavaa pöntteröä että pääsen itse kipuamaan takaisin sisälle”, pyysin niin nätillä äänen sävyllä mieheltä kuin vain pystyin aamutokkurassani. ”No mutta totta kai! Ota vain, tuossa piha-aidan vieressä on nurin käännetty sadevesitynnyri, ota se vain ja palauta sitten joskus kun joudat”, Roger osoitti valkoista aitaa vasten nojaavaa muovista sinistä tynnyriä. ”Kiitos paljon Roger, kerro vaimolle toki terkkuja!” heilautin kättäni ja kipaisin nopeasti aidalle, nostin tynnyrin syliini ja lähdin ripein askelin kävelemään kohti omaa kämppääni. En jaksanut odottaa enää sekuntiakaan ulkona, sillä minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä että varpaani napsuisivat jäisinä puikkoina irti kohta jaloistani.

Vaivalloisen itseni ylös takaisin kampeamisen jälkeen, painauduin heti patterin viereen kyyhöttämään ja lämmittelemään paleltuneita raajojani. Kuinka suloiselta sen lämpö tuntuikaan. Jonkin aikaa siinä lämmiteltyäni (eli toisin sanoen kun tunsin taas kaikki pienimmätkin raajani olemassa olevaksi), aloin poimimaan vaatteitani, joita lojui pitkin poikin huoneeni lattiaa. Ensin käsiini osui valkoinen v-aukkoinen neulepaitani, jonka sujautin päälleni. Se oli täydellinen oikeastaan kaikkina vuoden aikoina erittäin hyvin hengittävän materiaalinsa ansiosta. Seuraavaksi puin välihousut ja niiden päälle siniset farkkuni, lopuksi vedin jalkoihini sääripituiset mustat nahkasaappaani. Normaalisti olisin käyttänyt avokkaitani, mutta näillä keleillä jätin ne suosiolla pois. Siirryin peilipöytäni eteen ja sipaisin nopeasti harjalla pitkiä mustia hiussuortuviani pahimmista takuista (ja ruohonkorsista). Etsin huoneestani vielä laukkuni jossa oli aina valmiina pakattuna kaikki tarvikkeet mitä päivän aikana yleensä saattoi tarvita. Minulla ei ollut aikaa nyt syödä aamiaista, ja olin muutenkin aika varma että mummoni syöttäisi minut enemmän kuin ähkyyn kun menisin hänen luokseen. Nappasin ovenpielestä mustan, hyvin ohuen untuvatakkni ja astuin viileään kevät-talven aamuun.

Astelin pitkin Charca townin laitaa jään liukastamilla kivikaduilla. Alkukevään säät olivat vielä hyvin epävakaita, ja vielä oli vaikeaa sanoa missä vaiheessa kevättä oltiin menossa. Välillä oli lämmintä, ja toisinaan taas satoi vähän lunta ja tuli kylmempää, niinkuin tänä päivänä. Kuten arvata saattoi, kylän muutamat lapset olivat kerääntyneet lammen luokse kokeilemaan, vieläkö jää kantaisi. Onneksi kukaan heistä ei ollut niin tyhmä, että olisi oikeasti hypännyt jäätikälle, vaan he tyytyivät tökkimään kepeillä jään hataraa pintaa ja piirtelemään sen päälle laskeutuneelle ohuelle lumikerrokselle. Joillain heistä oli leikeissä mukana oma pokémon, luultavasti vanhemmilta lahjaksi saatu lemmikki, sillä se olivat vielä liian nuoria saamaan aloituspokémonia Charca townin laboratoriosta professori Mimosalta. Hymähdin itsekseni, jäämättä sen tarkemmin seuraamaan lasten temmellystä. Joskus toivoin itsekin olevani vielä niin nuori, vailla aikuisuuden tuomia vastuita ja murheita.

Saavuin mummoni talon ovelle. Hänen kotinsa sijaitsi aika lailla Charca townin niin sanotussa ”keskustassa”, kylähän oli pieni kuin mikä, siitä ei sopinut kenenkään väittää vastaan. Koputin napakasti oveen, jotta huonokuuloinen mummoni kuulisi ehkä tuloni ja soitin vielä perään ovikelloa. Riippuen päivästä, joskus hän tuntui kuulevan koputuksen, toisinaan vain ovikellon rimputuksen, olin siis tottunut tekemään kaikenvaralta molemmat. Odotin kärsivällisesti luultavammin useamman minuutin, kunnes mummoni elämää nähneet, ryppyiset kasvot ilmestyivät ovelle. Hän oli juuri edellisenä kesänä täyttänyt 97 vuotta, vaikka sitä ei hänestä olisi uskonut. Mummoni olikin niitä niin kutsuttuja ”teräsmummoja” jotka pyyhälsivät harrastuksesta toiseen ja leipoivat kaulin sauhuten. ”Voe mahoton, onks se miun rakas lapsenlaps Freya?”, mummo nosti kakkuloitaan paremmin nenälleen ja tihrusti niiden läpi. ”Tässähän minä, tulin keräämän sinulle marjoja poffineiden tekoon ja tervehtimään niin nuorekasta mummoani”, vastasin ja halasin mummoani tervehdykseksi. ”No mutta tokkiinsa aenahan se apu kelepovvaa, tulehha peremmälle vuan laps kulta”, mummo viittoi minua tulemaan kynnyksen yli ja pinkoi jo itse edellä. Vikkelä hän oli noista niinkin vanhoista kintuistaan. Astuin erilaisten poffineiden sekaiseen tuoksuiseen taloon, mummo kun leipoi aina, kun marjoja vain oli yhtäkään jäljellä. ”Mie kuulleppa leevvooin eilissäpäevänä ilitapuhtteekkseni leippee ja keittelin justtiinssa sumpitkin, ota vuan siel on pöyvväl ruokkoo siulle”, kuului mummon ääni kun hän touhusi jo jotain keittiössä. Joitakin kylän asukkeja huvitti hänen murteensa, josta eivät kaikki saaneet edes aina selvää, sekin riippui vähän päivästä. Huomaamattani mummoni skitty oli ilmestynyt pyörimään jalkoihini, se kehräsi ja puski päätään housuihini. Se oli ollut mummolla lemmikkinä siitä asti kun ukkini kuoli, se oli ollut heidän yhteinen pokémoninsa jo jonkin aikaa silloin. Skitty oli hyvin seurallinen ja leikkisä pieni veitikka, joka auttoi mummoa poffineiden teossa, tuomalla hänelle tarvittavia aineksia ja maistelemalla poffineita. Istuin keittiön pöydän ääreen ja otin korista tuoretta leipää, jonka päälle levitin pöydällä ollutta voita ja makkaraa. Mummo olikin jo jossain vaiheessa ehtinyt kaataa kahvia pöydällä olevaan suureen kuppiin. ”Ajattelin tänään käydä etsimässä sinulle pecha marjoja, nehän sinulta olivat päässeet jo kokonaan loppumaan jos en väärin muista?” kysyin mummoltani mutustaessani samalla hänen tekemäänsä herkullista leipää. ”Kyll vaen, niit löyttyypi sielt tauroste ja miltankkien laitumie lähelt”, mummo vastasi ja vaivasi jo aloittamaansa poffinisatsia, skittyn tassutellessa edes takaisin pöydän ja kaappien välillä. Söin viimeisen palasen leivästäni ja siemaisin loput kahvit mukini pohjalta. ”Taidan lähteä nyt niin ehdin hyvissä ajoin vielä takaisin, pääset leipomaan sitten tuoreilla marjoilla”, taputin mummoani olalle ja otin piirongin vieressä olleen korin, johon minulla oli ollut tapana kerätä marjoja. ”Varohha sit niit tauroksii, ne ee tykkeevvä siit jos niitte revviirrii uhitelloon”, mummo muistutteli vielä, ennen kuin ehdin lähteä ovesta ulos ja suunnistaa kohti pieniä laitumia.

Aurinko oli ehtinyt nousta korkealle kun pääsin vihdoin lähtemään. Oli ihanaa huomata, kuinka tunnit tuntuivat päivä päivältä aina vain valoisimmilta, ja kuinka aurinko lämmitti yhä enemmän, saaden maan pikkuhiljaa sulamaan jalkojen alta.  Monien mielestä Kuuran-alueen talvi oli aivan liian pitkä, mutta minä olin aina pitänyt siitä omalla tavallani. Oli silti aina yhtä mukavaa toivottaa kevät tervetulleeksi pitkän pimeyden jälkeen herättämään luonnon horroksestaan. Kevät oli tosin nyt vasta aluillaan, lumi oli paikka paikoin kyllä hyvin alkanut jo sulamaan, mutta edelleen erityisesti yöllä lämpötila laski vielä pakkasen puolelle useammankin asteen verran. Joitakin marjoja löytyi kuitenkin jo nyt, ja Kuuran-alueella ne tuntuivat olevan jopa erityisen sitkeitä, ne eivät pientä pakkasta säikähtäneet vaan aloittivat kasvamisen jo varhain keväällä.

Pienen pakkasen jäykistämät ruohonkorret rahisivat jalkojeni alla, kun tulin pienen laitumen laidalle. Annoin katseeni kulkeutua sen toiselle puolelle ja kuten mummoni oli sanonutkin, toisella puolella laitumia kasvoi muutamia pecha marja-puita siinä missä metsän raja alkoi. Olin jo menossa aidan ali oikaistakseni laitumen poikki, mutta huomatessani valtavan tauroksen, joka laidunsi lähes keskellä aukeaa, päätin suosiolla kiertää. Tauros ehti mulkaista minua vihaisesti kun puikkelehdin laitumen vasemmalta puolelta aidan viertä pitkin.

Pecha marjat olivat jo hyväkuntoisen näköisiä kun poimin niitä matalahkoista pienistä puista. Ne napsahtivat iloisesti irti oksista, eikä minun tarvinnut alkaa riuhtoa niitä niin kuin yleensä. Niidenkin pintaan oli muodostunut vähän kuuraa, joka suli kämmeneni kosketuksesta. Vilkaisin taakseni laitumelle, kun aloin kuulla sieltä levottomia ääniä. Näytti siltä että miltankkien joukossa juoksenteli jokin muukin pokémon, joka häiritsi niiden laiduntamisrauhaa ja nyt ne ammuivat hermostuksissaan. Tauros huomasi tämän yhtä nopeasti kuin minä, ellei nopeamminkin. Se lähti niiltä sijoiltaan kävelemään hyvin vihaisen näköisenä kohti miltankkiryhmittymää. Yritin katsoa tarkemmin mikä niiden laidunrauhaa häiritsi, mutta en nähnyt juuri mitään muuta kuin hieman oranssihkoa väriä, joka vilahteli ruohon seassa ja vesihöyrykierteitä, jotka tulivat sen hengityksestä. Yritin päästä lähemmäksi nähdäkseni paremmin, mutta nähdessäni taas vihaisen tauroksen, en uskaltanut mennä aidan alitse koettelemaan lisää sen hermoja. Sitten näin sen. Pitkien korsien seasta hyppäsi esille oranssi pieni pokémon. Tunnistin sen hyvin nopeasti charmanderiksi, yhdeksi labran starttereista joita jaeltiin aloitteleville kouluttajille. Sen kouluttajan täytyi siis olla jossain lähistöllä, koska ei se muuten olisi voinut olla täällä asti Mimosan laboratoriosta. Päätin siis odottaa jonkin aikaa, kouluttaja kyllä ilmestyisi pian ja ottaisi tuon tyhmänrohkean pokémoninsa takaisin palloon. Charmanderin tosiaankin täytyi olla joko äärimmäisen uhkarohkea astuessaan tauroksen selvästi merkitylle reviirille, tai äärimmäisen typerä.

Seurasin tiiviisti charmanderin ja tauroksen liikkeitä, mutta mitä ikinä sitten tapahtuisi, en todellakaan ryntäisi tuonne niiden väliin tekemään itsemurhaa, kouluttaja kyllä tulisi pian, olin varma siitä. Mutta mitä lähemmäksi tauros tuli charmanderia, sitä enemmän aloin varmistua siitä että tällä pokémonilla ei ollut minkäännäköistä kouluttajaa. Tauros oli nyt aivan charmanderin edessä ja korisi vihaisena, monta kertaa pienemmän charmanderin vain katsellessa sitä jokseenkin ylimielisen oloisena. Purin huultani hermostuneena. Jospa charmander itse tajuaisi lähteä pois paikalta, kunhan tauros vähän uhittelisi sille. Jonkin aikaa pokémonien tuijoteltua tiiviisti toisiaan, tauros mylväisi, nousi takajaloilleen ja polkaisi maahan, aivan charmanderin nenän eteen. Charmander haukotteli ja hymähti vielä sen päälle tylsistyneenä. Ei ollut todellista, tuo pokémon oli täysi sekopää, jotain oli täytynyt napsahtaa sen päässä ja pahemman kerran! Tauroksen päässä ainakin näytti napsahtavan viimeistään siinä vaiheessa. Se polki maata toisella jalallaan vihaisena ja puuskutti kovaan ääneen. Charmander perääntyi nyt, mutta ei poistunut vieläkään laitumelta. Tauros lähti tekemään rage iskuaan, mistä ei ollut epäillystäkään siinä tilanteessa. Charmander oli valmistautunut, ja hyppäsi sivuun juuri ja juuri ennen kuin tauros ehti osua siihen. Tauros kuitenkin kääntyi nopeasti takaisin ja iski charmanderiin takaapäin saaden tämän lentämään kevyen näköisesti ilman halki useiden metrien päähän. Charmander paiskautui maahan. Iskun seurauksena se näytti jo nyt ruhjoutuneelta, mutta se nousi vielä ylös ja katsoi haastavasti taurosta. Noniin, nyt se oli varmistunut, tuo pokemon oli täydellinen idiootti, sillä ei näyttänyt olevaan minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, mitä yleensä erityisesti tuon tasoisilla pienillä pokémoneilla oli. ”Oletko aivan seonnut! Tule pois sieltä jo kuin olisi!” sain lopulta huudettua charmanderille. Se kääntyi katsomaan minua kummastuneena, mutta ei näyttänyt ottavan neuvosta vaaria, vaan lähti juoksemaan suoraan kohti taurosta. Katsoin kauhuissani kun se otti toiset kyntensä valmiiksi, hyppäsi ilmaan ja käytti scrathia taurokseen, raapaisemalla tätä jalasta, jonka jälkeen se kierähti tauroksen eteen. Tauros ei tästä todellakaan ollut mielissään vaan heilautti päätään ja puski sarvillaan charmanderia, tehden horn attackin. Charmander sai jälleen täyden osuman iskusta. Se parkaisi kivusta terävien sarvien iskiessä siihen ja lensi kovalla voimalla maahan. Tällä kertaa se ei ollutkaan enää niin terhakkana nousemassa ylös vaan jäi maahan, yrittäen nousta ylös. Sen jalat kuitenkin pettivät aina alta. ”Tauros lopeta, charmander ei tiedä mitä tekee!” yritin puhua nyt järkeä valtavalle härkäpokémonille, mutta se ei edes kääntänyt päätään suuntaani, vaan lähestyi taas charmanderia äkäisenä. Olin järkyttynyt näkemästäni. En itse tainnut edes tajuta asiaa, kun olin jo juoksemassa niin kovaa laitumen poikki kuin vain sain jaloistani irti. En tiedä oliko se typerää, mutta en kestänyt katsoa enää hetkeäkään tuon pienen pokémonin kärsimistä. Hengitykseni huurusi kylmässä ilmassa. Minun täytyi ehtiä ennen taurosta tai se olisi tuon charmanderin loppu. ”Seis tauros! Nyt lopetat!” yritin huutaa epätoivoisesti hidastaakseni sen etenemistä, mutta tauros vain jatkoi määrätietoista eteenpäin menoaan. Se laski sarvensa jo tanaan, valmiina iskemään viimeisen kerran. Minun ja charmanderin välissä oli kuitenkin vähemmän matkaa onnekseni, sillä tauros oli ennen hyökkäystään ottanut jopa vauhtia iskuunsa. Charmander makasi edelleen väristen maassa kun saavuin sen luokse. Koppasin tulipokémonin syliini ja kierähdin pois taurosten sarvien alta, niiden hipaistessa takkini huppua. Nousin jaloilleni mahdollisimman nopeasti ja lähdin juoksemaan kompuroiden kohti aidan reunaa charmander sylissäni. Se katsoi minua ensin ärtyneenä, mutta sulki sitten silmänsä väsyneenä. Tauros seurasi aivan minun kannoillani. Jalkani tuntuivat jo rasittuneilta, mutta pakotin itseni juoksemaan vielä viimeiset metrit aidalle niin kovaa kuin suinkin pystyin. Heitin charmanderin sylistäni aidan alitse toiselle puolelle pitkin jäistä nurmea, ja aloin itse pujotella aidan ali. Epäonnekseni tauros ei ollut kaukana ja sain itsekin tuntea sen horn attackin voiman, joka kohdistui klassisesti suoraan takamukseeni, pukaten minut vauhdikkaasti toiselle puolen aitaa. Tauros jäi mylvimään vihaisena ja katsoi minua murhaavasti. Tunsin kuinka sydämeni pamppaili niin lujaa, että pelkäsin sen tulevan ulos rinnastani. Lopulta tauros luovutti yritettyään aidan toiselle puolelle ja kääntyi kannoillaan takaisin laitumen keskustaan, tuhahtaen ärtyneenä.

Charmander makasi edelleen maassa tokkuraisena. Oli vaikeaa sanoa sen tilasta mitään, välillä se tuntui yrittävän nousta ylös, mutta luovutti taas nopeasti. Kurotin kättäni sitä kohti mutta se ärähti närkästyneenä minulle, ja napsautti leukojaan yhteen. Se taisi olla kaikkea muuta kuin kiitollinen henkensä pelastamisesta. ”No pahoittelen kovasti vain kun vaaransin oman nahkani vain sinun noutamiseksi seivästykseltä! Miten edes saatoit olla niin typerä ja mennä haastamaan itsesi monta kertaa voimakkaamman järkäleen!?” tiuskaisin charmanderille, joka vain murahti ja käänsi selkänsä minulle. ”No oli miten oli, palautan sinut takaisin Mimosalle kenelle varmaan kuulutkin”, yritin nostaa charmanderin syliini jälleen, mutta se käänsi salamannopeasti päätään ja raapaisi kättäni. Vetäisin sen pois, sanomatta mitään. Katsoin charmanderia hämmentyneenä. Miksi se oli tuollainen? Yleensä aloituspokémonit olivat edes suhteellisen yhteistyöhaluisia luonteesta riippumatta, eiväthän muuten lapset olisi pärjänneet niiden kanssa. Mutta tämä charmander. Se oli jotenkin erilainen kuin ne mitä olin aikaisempina vuosina nähnyt lähtevän matkalle. Yritin kuumeisesti miettiä kuinka saisin sen suostuteltua siihen että veisin sen Mimosan luokse, mihin se tällä hetkellä näytti olevan kaikkea muuta kuin halukas. ”Jos ei hyvällä niin sitten pahalla..”, ajattelin lopulta ja riisuin takkini pois päältäni. Charmander ei tällä kertaa ehtinyt tajuta aikeitani kun koppasin sen takin sisään nopeasti niin, että sen liekehtivä hännänpää jäi ulkopuolelle. Charmander liikehti levottomasti takin sisällä, mutta pidin siitä sen verran tiukasti kiinni ettei se päässyt kynsillään repimään takkia. ”Pahoittelen mutta en voi muutakaan”, sanoin sille rauhoittavasti ja lähdin kävelemään kohti professori Mimosan laboratoriota.

Charca town ei onneksi ollut laajuudeltaan suuri, vaan kaikki rakennukset sijaitsivat suhteellisen lähellä toisiaan. Huomasinkin hyvin piakkoin olevani laboratorion rappusten edessä. Charmander oli lopettanut pyristelynsä takin sisällä, ilmeisesti se oli jo valmiiksi niin väsynyt tauroksen kanssa kamppailun seurauksena, ettei jaksanut enää välittää. Liekki sen hännän päässä paloi pienesti. Sen verran tiesin tästä pokémonista, että liekki kuvasti hyvin selkeästi charmanderin vointia ja ajatusmaailmaa. Se oli siis jo melko heikossa kunnossa ja erittäin väsynyt. Henkäisin syvään ja aloin astelemaan rappuja ylös. Oli outoa olla täällä, en ollut koskaan kulkenut näitä rappusia, olin ennen kiertänyt koko paikan niin kaukaa kuin olin pystynyt. Tunsin kuinka jännitys kihelmöi sisälläni. Toivoin vain ettei Mimosa käsittäisi asiaa väärin ja syyttäisi minua pokémoninsa vahingoittamisesta.

Koputin varovasti labran oveen. Koputin toisen kerran. Ja kolmannen. Kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka lopulta melkein paukutin ovea. Kokeilin ovenkahvaa, se painui alas ja naksahti, ovi aukesi korkeasti naristen. Outoa kyllä, jos ketään ei kerran ollut paikalla. Kurkistin varovasti oven suusta sisään, laboratoriossa näytti olevan täysi valaistus päällä. Avasin oven kokonaan ja pujahdin pieneen eteiseen, jonka naulassa roikkui yhdet kirkkaan väriset ulkovaatteet, oletin niiden kuuluvan professori Mimosalle. Tarkastelin laboratoriota eteisestä, jos olisinkin nähnyt Mimosan jo siitä. Labra oli melko sotkuisessa kunnossa kaikkine paperipinoineen ja työvälineineen joita lojui joka puolella, lukuun ottamatta erilaisten kemiallisten aineiden hyllykköä jotka näyttivät olevan tarkassa järjestyksessä. Huoneen vasemmalla reunalla erotin kuvun, jonka sisällä lepäsi kaksi poképalloa, kolmannen paikka oli tyhjä. Puuttuva kolmas poképallo näytti lojuvan auki muutaman metrin päässä lattialla. Mutta Mimosaa en nähnyt oven suusta. Minun ei olisi tehnyt mieli talsia lumen kastelemat kengät jalassani labraan, mutta en uskaltanut irrottaa otettani charmanderista. Astuin siis labraan, yrittäen olla karistelematta kaikkia roskia kengänpohjistani. ”Professori Mimosa? Oletteko täällä, huhuu?” huhuilin varovasti pujotellessani työpöytien ja papereiden välissä. Hetkeen ei kuulunut mitään vastausta, mutta lopulta kuulin askeleita jotka kantautuivat laboratorion ylätasolta. ”Täällä näin, kuka kutsuu?” ylätason rappusten päähän ilmestyi nuori nainen pitkässä valkoisessa labratakissa. Hän pyyhkäisi tummanruskeita hiuskiehkuroitaan kulmikkaiden silmälasiensa tieltä ja hymyili ystävällisesti minulle. ”Freya Griffiths, pahoittelen tätä häiriötä, mutta löysin ilmeisesti teidän charmanderinne laitumelta. Se ajautui yhteenottoon tauroksen kanssa ja on nyt aika heikossa hapessa”, vastasin hänelle ja avasin takkini, jonka sisälle olin käärinyt charmanderin. Pokémon näytti nukkuvan sikeästi. ”Voi ei, ei kai taas…”, Mimosa huokaisi, sipsutti ripeästi rappuset alas, nappasi läheiseltä pöydältä lääkepullon ja kumartui charmanderin puoleen. ”Se on tosiaan aika heikossa kunnossa, mutta saan parannettua sen tällä lääkesuihkeella vielä, laske se vain tuohon pöydälle, niin katsotaan”, Mimosa tuumasi tarkasteltuaan pienen hetken pokémonia. Tein kuten hän sanoi, ja laskin charmanderin varovasti pöydälle takiltani, jonka sisustaa se oli ehtinyt nähtävästi repimään. Mimosa ravisti pulloa kädessään ja suihkutti sillä charmanderin ruhjeisiin. Vaikutus näkyi hetkessä, ja ruhjeet hälvenivät yksi kerrallaan. ”Tätä kutsutaan tieteeksi”, Mimosa naurahti nähdessään ällistyneen ilmeeni ja sujautti suihkepullon taskuunsa.

Charmander liikahti paikoillaan, avasi silmänsä ja katseli hetken aikaa ympärilleen. Se ei aivan hetkessä tajunnut missä oli, mutta kun tajusi, se hypähti takajaloilleen ja käänsi taas selkänsä meihin päin kädet puuskassa. Mimosa huokaisi jälleen. ”Charmander et voi jatkaa näin, vaikka sinua ei valittu tänäkään vuonna, se johtuu vain jääräpäisestä käytöksestäsi. Jos et päästä ketään lähellesi, ei kukaan lapsista varmastikaan halua valita sinua". Charmander pysyi hiljaa, eikä antanut elettäkään Mimosalle. ”En ymmärrä miksi se teki taas näin”, Mimosa sanoi turhautuneena. ”Teki miten?” kysyin tahattoman uteliaasti. ”Tämä ei ole suinkaan ainoa charmanderimme, mutta silloin kun sillä on tilaisuus tulla jonkun lapsen ensimmäiseksi pokémoniksi, se käyttäytyy aina kuin ei välittäisi tippaakaan kouluttajastaan, tai yleensä mistään muustakaan. Jos joku on valinnutkin sen, on se tullut takaisin kun aloitteleva kouluttaja ei saa yhteyttä siihen millään, ja on turhautunut siihen hyvin nopeasti”, Mimosa selitti minulle katsellen kupua jossa poképallot lepäsivät. ”En yhtään ihmettele…”, tuumasin vaimeasti kun mieleeni tulivat charmanderin uhkarohkea käytös ja kiittämättömyys. ”Mistä luulet sen sitten johtuvan”, kysyin kuitenkin vielä, vaikka olisin halunnut omalla tavallaan jo poistua paikalta, mutta jokin pidätteli minua vielä siellä. Jokin outo ajatus tai tunne joka myllersi sisälläni. ”En ole täysin varma, se ei ole ollut aina tuollainen. Se vain muuttui yhden äkin, en vain osaa sanoa miksi ja missä vaiheessa. Ehkä se turhautui kun kukaan ei valinnut juuri sitä, mutta en voi sanoa varmaksi”, Mimosa vastasi ja kävi nostamassa lattialla lojuneen tyhjän poképallon. ”Tänä aamuna se karkasi jotenkin, ja meni ilmeisesti haastamaan riitaa tauroksen kanssa”, hän sanoi ja napsautti poképallon kiinni. Ajatukseni olivat lähteneet itsestään taas liikenteeseen, charmander muistutti minua jostain kaukaisesta asiasta joka ei kylläkään noussut kovin kirkkaana mieleeni. ”Jospa se yritti todistaa jotain”, sanoin sen enempää miettimättä tarkemmin asiaa. Mimosa katsahti minuun ihmeissään. ”Tuossa…tuossa on jotain perää kyllä. Charmander on välillä hieman mahtailevan oloinen”, hän sanoi mietteliääni, pyöritellen poképalloa käsissään. Katsoin taas charmanderia. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt ajatella tästä pokémonista. Se oli aivan suunnattoman hermoja raastava tapaus, mutta jostain syystä se kiehtoi minua, jollain selittämättömällä tavalla. Huomaamattani ojensin kättäni taas sitä kohden ja kosketin sen lämmintä kehoa. Charmander sävähti ja kääntyi minua kohden kiepsahtamalla. Se tuijotti minua suoraan syvän sinisillä silmillään, hievahtamatta. Ojensin taas kättäni sitä kohden, mutta en koskettanut sitä. Pokémon katsoi varuillaan sitä ja otti askeleen taaksepäin. ”Tiedän sinun olevan erityinen ja niin tiedät sinä itsekin, olet tulisielu niin kuin tuollaisen pokémoninkin kuuluu olla”, sanoin sille varmalla ja rauhallisella äänensävyllä. Charmander seisoi edelleen paikoillaan hievahtamatta, mutta erotin sen ilmeessä lähes huomaamattoman muutoksen. Sen silmissä oli nyt hiukan erilainen katse kuin äsken. Se ei ollut enää niin läpitunkematon. ”Olet kuin liekki joka varoittaa koskemasta itseensä polttamalla liian lähelle uskaltautuvan”, siirsin kättäni hyvin hitaasti kohti charmanderia. Nyt se ei edes yrittänyt liikkua, vaan seisoi paikoillaan, katse edelleen tiiviisti silmissäni. Huone oli muuttunut niin hiljaiseksi, että saatoin kuulla sen hännänpään tulen pienen rätinän. En edes muistanut Mimosan olemassaoloa, tai muuta maailmaa. Näin vain tuon pokémonin, jonka sinisten silmien katse oli vangitseva, jonka sisin liekehti yhtä kirkkaana kuin sen hännän liekki nyt. Käteni kosketti kevyesti charmanderin otsaa. Tunsin jännitteen joka kulki käteni ja sen hehkuvan ihon välillä. Kuinka ne vetivät toisiaan puoleensa. En tiedä ymmärsikö charmander itsekään painaneensa otsansa aivan kiinni käteeni. Tunne oli hyvin outo, en ollut tuntenut mitään vastaavaa aikaisemmin. Kuin olisin tuntenut yhteyden tämän pokémonin välillä, vaikka olimme kuin eri maailmoista, vaikka se oli niin tyly minua kohtaan.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoi professori Mimosan yskäisy. Charmander vetäisi itsensä salaman nopeasti kauemmas kääntäen jälleen selkänsä ja tuntui kuin itsekin olisin herännyt jonkinlaisesta transsista. Katsoin hämmentyneenä Mimosaan joka hymyili minulle leveästi. ”En ole koko aikana nähnyt mitään vastaavaa tapahtuneen jonkun ja juuri tämän charmanderin välillä”, hän sanoi katsoen minua silmälasiensa alta. En tiennyt oikein mitä sanoa. ”Kerropa, Freya, oletko miten kokenut pokémonien kanssa?” Mimosa kysyi ja alkoi etsiä jotain työpöytänsä paperipinojen seasta. ”Tuota…en tietääkseni sen enempää kuin ne lapset jotka lähtivät tänään ensimmäistä kertaa matkalleen pokémoninsa kanssa”, vastasin hieman takellellen. Mimosa hymähti. ”Jos rehellisiä ollaan, tuollaisen keskittymisen pokémonien kanssa omaava henkilö voisi olla jo pitkällä sillä matkalla”, hän sanoi penkoen edelleen paperipinoaan, mumisten välillä jotain ’missä hemmetissä ne oikein ovat’ tapaista. En taaskaan saanut sanaa suustani, enkä oikein tiennyt halusinko tietää mihin tämä kyseinen keskustelu johtaisi. Mimosa tuntui löytäneen etsimänsä ja kääntyi taas puoleeni. Näin hänellä olevan kädessään viisi pientä poképalloa ja laitteen, jonka veikkasin olevan pokédex. ”Freya, tiedän kyllä siskostasi, enkä haluaisi sinua muistuttaa tapahtuneesta. Mutta minusta jättäisit elämäsi tilaisuuden välistä, jos et ottaisi itse sitä samaa askelta minkä hän otti. Tiedän että sisimmässäsi haluat tätä, mutta et ole vain halunnut lähteä menneisyyden tapahtumien ja pelkojen pidätellessä sinua täällä”, Mimosa sanoi katsoen minua rohkaisevasti. Katsoin vuoroin häntä, vuoroin charmanderia. Olisin halunnut kieltäytyä, mutta tiesin itsekin hänen puhuvan totta. Ja tuo charmander, se mitä näin siinä, se jokin sai sisälläni syttymään sen pitkään sammuksissa olleen pienen kipinän. Otin askeleen kohti Mimosaa. Toisen ja kolmannen. Katsoin poképalloja ja dexiä hänen käsissään. Laskin käteni niille, ja koukistin ne kämmeneni otteeseen. Vaikka charmander oli selin meihin, tiesin sen kuunnelleen koko tämän ajan, sillä huomasin sen katsovan nyt sivusilmällä minua. Mimosa nyökkäsi minulle ja antoi vielä yhden poképallon, se joka oli lojunut tyhjänä lattialla. Charmanderin poképallo. Hengitin muutaman kerran syvään ja käännyin kohti charmanderia. ”Me molemmat olemme seisseet pitkään paikoillamme, kahlittuna tänne omien ajatustemme kanssa. Jos haluat, charmander, voimme auttaa toisiamme pääsemään eteenpäin, vapautumaan niistä menneisyyden kettingeistä jotka sitovat meidät tähän paikkaan”, puhuin pokémonille painokkaasti ja ojensin poképallon sitä kohden. Charmander kääntyi katsomaan minuun ja otti muutaman askeleen kohti minua. ”Sinun ei tarvitse olla yksin”, sanoin sille. Charmander sulki silmänsä ja painoi päänsä. ”Luulen että tuo on myöntymisen merkki”, Mimosa vinkkasi takanani. Katsoin poképalloa ja charmanderia. ”Hyvä on. Charmander, tästä lähtien olemme kumppaneita!” heitin poképallon ilmaan. Charmander avasi silmänsä ja hyppäsi palloa kohti. Kun pallo kosketti sen kuonon päätä, se rävähti auki, ja charmander imeytyi sen sisään. Pallo tippui lattialle, josta kumarruin ottamaan sen takaisin käsiini. Pidin sitä kämmenteni välissä kuin helposti särkyvää lasipalloa. Tuntui kuin jopa pallo olisi hohkanut samaa lämpöä mitä charmander hohkasi. ”Onnittelut Freya, olet juuri saanut ensimmäisen pokémonisi, jonka kanssa voit aloittaa pitkän ja jännittävän matkasi kohti pokémonliigaa. Ja vaikka oletkin jo nuori aikuinen nainen, uskon että tämä matka tulee olemaan sinulle melkoinen kasvunpaikka”, Mimosa sanoi hymyillen minulle ja laski kätensä olkapäälleni. Katsoin poképalloa uskomatta vieläkään mitä juuri oli tapahtunut.

Olin ottanut sen saman askeleen minkä siskoni Angelina otti tänä samana päivänä 11 vuotta sitten.
Askeleen kohti uutta ja tuntematonta.


Oma kommentti

En tiedä oliko tämä tarina jollain asteella sekava (hyvin todennäköisesti oli), minun piti vain keksiä jokin pieni punainen lanka mistä tämä kaikki saa alkunsa, ja oli mukavaa laittaa prologiksi jotain eeppistä:3 Halusin myös jonkinlaisen selityksen sille miksi 20-vuotias pokémonkouluttajaksi haluava naikkonen kuitenkin asuu Charca townin tuppukylässä eikä lähde matkalleen. Myös aloituspokémonista oli hauska tehdä vaihteenvuoksi vähän vaikeampi tapaus kuin yleensä.

Cinnan kommentti

Noh katsotaan, mitä tästä kommentista tulee. :D

En ihan kauheasti muista siitä tarinasi ensimmäisestä versiosta mitään, joten ehkä on kummankin kannalta järkevämpää, että kommentoin tätä kokonaan uutena tarinana. Ehkä se oli tässä varmaan kyllä vähän pointtinakin.

Lempikohtani tästä tarinasta oli varmasti vieläkin tuo alku, kuvasit Shimmering Ruinsia ja Angelican/Rialtan suhdetta hyvin. Koko prologi oli itsessään oikein miellyttävää luettavaa. Jotenkin kyllä muistin, että prologin loppu olisi ollut vielä jotenkin vaikuttavammin kuvattu kyllä siinä ensimmäisessä versiossa, mutta en mene vannomaan muistini tietäen...

Ja sitten itse tarina. Mukavaa, kun vähän temperamenttisempi startteri (tuli tuosta Mimosan kuvauksesta mieleen Ashin Froakie) tarttui tällä kertaa mukaan, ja aina se tuo lisää luonnetta pokemoniin, kun tämä lähtee matkaan jotain muuta kautta, kuin pokepallossa labrasta suoraan ilman mitään sen kummallisempia kommervenkkejä. Odotan hyvin kiinnostuksella, että pääsen kunnolla lukemaan näiden kahden yhtenäisistä seikkailuista.

Mutta sitten on myös pakko valittaa tästä. Kappaleet olivat aivan, aivan liian pitkiä ja nämä hyvin pitkät kappaleet rasittivat silmää ja tekivät tekstin lukemisesta paikoittain hyvinkin vaivalloista (sekä hankalaa pysyä mukana, mitä kohtaa tarkalleen ottaen on lukemassa). Kiinnitä jatkossa huomiota kappaleiden pituuteen ja sen lisäksi voisit laittaa repliikit omille riveilleen, sillä nyt nekin vain hukkuivat kaiken muun tekstin sisälle. Kirjoitusvirheitä oli myös aika paljon, niiden määrään voisit kanssa jatkossa kiinnittää huomiota.

Näine puheineni, Devonille 10 exp ja sinulle §60.
(Ylipitkä kommentti, much? D:)

©2019 Ноιтоsινυ •• Єlυѕινє - suntuubi.com