Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

2 :: Valintoja


Pitelin punaisesta poképallosta edelleen lujasti kiinni, ikään kuin peläten sen katoavan sormieni välistä, jos hellittäisin otteeni. Mitä jos tämä olikin vain jotain todella erikoista unta, josta heräisin piakkoin omassa tutussa sängyssäni. En saattanut vieläkään uskoa todeksi sitä, että sen pallon sisällä lepäsi minun pokémonini, sitä että tämä olisi minun ja sen uuden matkan alku, meidän yhteisen matkan. Tunsin kuinka käteni vapisivat aavistuksen verran. En tiennyt johtuiko se jännityksestä, pelosta vai siitä uskomattomasta lapsuudenaikaisesta tunteesta joka pyrki pintaan. Innosta, joka sai nuorten kouluttajien silmissä syttymään sen tietyn palon.

Tunsin kuinka Mimosan lämmin käsi laskeutui omien kämmenteni päälle kevyesti. Käännyin katsomaan häntä, yrittäen saada kiitoksen sanan suustani mutta yritykseni jäi lähinnä ehkä jopa puoliväkinäisen oloiseen kainoon hymyyn. Hänen kasvonsa kertoivat sanomattakin, että hänellä oli vielä jotain asiaa minulle.
”Freya, tiedän että sinua jännittää, ehkä jopa pelottaa, mutta se on täysin normaalia. Jokainen aloitteleva kouluttaja kokee noita samoja tunteita matkansa alussa”, hän sanoi rauhallisella äänensävyllään.
Tiesin jälleen hänen puhuvan totta, mutta samalla tiesin itse, että pelkoni oli kuitenkin erilaista. Jotain selittämätöntä, mistä en saanut itsekkään selkoa, vaikka tunsin sen jatkuvan häilyvän läsnäolon.
”Jos sallit, niin minulla olisi sinulle vielä yksi pieni pyyntö. Olet ensimmäinen aloitteleva kouluttaja kenen kohdalla edes harkitsen tätä”, Mimosa sanoi pieni mutta selvä pyynnön sävy äänessään.
Hän kääntyi takanaan olleen työpöydän puoleen, jossa vasta nyt huomasin jonkinlaisen kirkasvalolampun alla kylpeneen, lasikuvun sisällä olleen munan.
”Tämä tässä on pokémonmuna. Sen sisältö on jopa minulle täydellinen arvoitus, eikä se tunnu kuoriutuvan edes näissä olosuhteissa vaikka se tuli hoiviini melkein kuukausi sitten. Nähtyäni toimintasi charmanderin suhteen, uskon että olet riittävän vastuuntuntoinen kantamaan tätä mukanasi, ja kenties jopa kasvattamaan sen sisältä kuoriutuvan pokémonin”, Mimosa sanoi nostaen lasikuvun hitaasti pöydältä, ojentaen sitä minua kohden.

Suoraan sanottuna minä jäädyin niille sijoilleni. Katsoin vain mitään sanomattomana lasikuvun sisällä lojuvaa pokémonmunaa. Totta kai minun olisi tehnyt mieli vain kieltäytyä suoraan tästäkin, mutta jälleen ylitsevuotava uteliaisuuteni oli ottamassa otetta. Yritin miettiä päässäni mitä siitä voisi seurata kun joutuisin hoivaamaan yhtä aikaa vaikealuonteista charmanderia ja täysin suojatonta pokémonmunaa. Ajatukseni lopputulokset olivat suunnilleen katastrofin luokkaa, päätyen joko siihen että turhautunut charmander rikkoi munan hataran kuoren tai munasta kuoriutunut mahdollinen pieni pokémon olisi täysin kehnosti koulutetun tulipokémonin armoilla.
”Minä otan sen huolehdittavakseni”, melkein löin itseäni samontein sanottuani sen. Olin varma että olisin ajatellut tuon lauseen sanomista viimeisimpänä, mutta jotenkin onnistuin taas huijaamaan itseäni.

Mimosan suu kääntyi hymyyn ja hän laski kuvun syliini varovasti. Oli lähellä ettei se lipsahtanut käsistäni suoraan lattialle, minun yrittäessäni mahduttaa samoihin käsiin poképallo ja kupu.
”Et tiedäkään kuinka suureen kiitollisuuden velkaan jään sinulle tästä, toivottavasti se kuoriutuu piakkoin. Luulen kuitenkin että talvellakin saattaa olla oma osansa sen hitaassa kuoriutumisessa, mutta eiköhän kevät ala jouduttaa sitä piakkoin”, Mimosa tuumasi mietteliäänä, tarkastellen pokémonmunaa.
Hivutin kuvun toiselle kädelleni, ja toisesta kädestä pujautin charmanderin poképallon laukkuni ulkotaskuun, siitä se olisi helppoa ottaa nopeasti tarpeen vaatiessa esille. Lasikupu oli onneksi yllättävän kevyt ja se mahtui helposti syliini. Pienellä lisäviritelmällä saisin sen jopa näppärästi laukkuuni kiinni. Katsoin Mimosaa odottavasti, en olisi ihmetellyt vaikka hän olisi antanut kaiken tämän lisäksi kannettavakseni wailordin.
”Oliko sinulla vielä muuta minulle? Uskoakseni mummoni odottaa minua jo kotonaan poffinihella roihuten, joten voisin alkaa olla pikkuhiljaa sitä lähtöäni tekemässä”, naurahdin hänelle.
Mimosa hymyili takaisin ja loi vielä silmäyksen laboratorioonsa.
”No ei minulla taida tällä kertaa olla sinulle muuta. Toivotan onnea sinun ja charmanderin taipaleelle. Ja näin meidän kesken, uskon että teistä voi tulla vielä jotain suurta”, hän hymähti vinkaten silmää minulle lasiensa alta.
Hymyilin hänelle vastaukseksi ja lähdin astelemaan kohti laboratorion ovea lasikupu käsissäni, sekalaisten ajatusten pyöriessä päässäni. Puin ulkotakkini päälleni ja avasin oven hitaasti. Pysähdyin kuitenkin kynnyksellä epävarmana ja käännyin katsomaan kohti Mimosaa. Hän katsoi minua otsahiustensa alta ja nyökkäsi vielä hymyillen. Käännyin ja astuin kynnyksen yli ulos kevään tuoksuiseen iltapäivään.

Jouduin palaamaan vielä laitumen reunalle hakemaan mummolleni poimitut pecha marjat. Oli outoa että aurinko ei ollut vieläkään laskenut, vaikka kello oli jo neljä iltapäivällä. Ilma oli alkanut kuitenkin taas kylmenemään hiljalleen enemmän, ja hengitykseni huurusi selkeämmin viileässä säässä. Saavutin pian pienet marjapuut ja niiden alla lojuvan korin, jonka olin ajatuksissani nakannut siihen. Poimin sen maasta käsiini ja käännyin katsomaan metsän reunaan. Puiden lähes lehdettömät oksat havisivat hennossa tuulessa. Huomenna minä astuisin pokémonini kanssa tuonne metsään, sinne mistä reitti numero 1 alkaisi, ja johtaisi Leaf towniin. Leaf townin kautta pääsisin Tallgrass cityy, jossa odottaisi ensimmäinen haasteeni. Ensimmäinen salijohtaja, joka olisi yksi kahdeksasta kenet minun tulisi voittaa pokémoninieni kanssa todistaakseni olevani pokémonliigan arvoinen kouluttaja. Enkä tiennyt olinko siihen valmis. Olisiko minusta haastajaksi? Käännyin poispäin metsästä ja lähdin kävelemään mummoni luokse kori käteen pujotettuna ja pokémonmuna yhä sylissä.

Koputin jälleen mummoni ovelle saapuessani hänen rapuilleen. Minun ei tarvinnut tällä kertaa odottaa kauaa, kun hän aukaisi ovensa minulle.
”Vihdoonhan sie tulit takas, mite siul noi pitkkeen kesti? Ja mikä tuo muna siu sylis on?”, mummoni kysäisi, viittoen minua peremmälle.
”Tuli pieniä mutkia matkaan, kerron sinulle kohta. Löysin kuitenkin kaipaamasi pecha marjat, etköhän sinä näistä saa hyvin vielä poffineita tehtyä”, vastasin hänelle ja ojensin marjakorin mummoni käsiin.
”Voe kiitos laps rakas, nää tulleekin tarppeessee. Mut mie keittelen sumpit niin suat kerttoo mittee tapahtu kuuman kuppose ääres”, mummoni sanoi pyyhältäen hameen helma hulmuten keittiöön, skitty perässään tepsutellen.

Mummon keitettyä kahvit minulle ja asetettuani aloilleni keittiön pöydän ääreen hänen kanssaan, aloin kertoa pitkää tarinaani siitä, mitä laitumilla oli tapahtunut. Siitä miten olin pelastanut charmanderin tauroksen sarvilta, saaden sen lopulta professori Mimosalta ensimmäiseksi pokémoniksi. Kerroin myös hänen antaneen minulle sisällöltään vielä tuntemattoman pokémonmunan, jonka sain kasvatettavakseni. Mummoni ilmeet vaihtelivat tasaiseen tahtiin tarinani aikana, ja saatoin lukea hänen kasvoiltaan, kuinka hänen ajatuksensa raksuttivat siinä sivussa.
”Niin siinä siis kävi… Olen nyt ilmeisesti pokémonkouluttaja, vaikka se ei juuri siltä tunnukaan. Näyttäisin charmanderini, jos olisin varma, ettei se hyökkää skittyn kimppuun, mutta en taida vielä uskaltaa ottaa sitä esille”, lopetin kertomukseni ja hörppäsin kuumaa kahvia mukista.
Mummoni näytti mietteliäältä.
”Mie oon aika varma, et ukiltas jäi jottain romppeita tänne, ootas nii käyn kahttoo tuolt makkarist”, hän totesi, nousi ylös pöydän äärestä ja hävisi nurkan taakse.
Jäin vain istumaan ja katselemaan pöydälle asettamiani poképalloa ja lasikupua jonka sisällä pokémonmuna oli. Molemmat niistä olivat minulle yhtä suuria mysteerejä, joiden sisimmästä en tiennyt toistaiseksi vielä kuin ehkä pintaraapaisun, jos sitäkään.

Mummoni ilmestyi jonkin ajan kuluttua keittiöön taas, hänellä oli sylissään kolme hieman erikoisen näköistä poképalloa ja kaksi pientä huilua, joista ruskean sävyinen näytti hyvin kuluneelta ja vanhalta. Hän laski tavarat pöydälle eteeni.
”Nää oli siun ukin sillon kun hän viel oli kouluttajana. Näist palloist en tiiä mitä nää on, mutta nää huilut houkuttelee vissiinni erinnäissii pokémoneja. Tuost ruskeesta huilust sanon kuitenkki sen verra et se ei tunnu toimiva, tuo toinen ajaa asiansa ainaki toissinnaan”, hän selitti minulle istahtaen taas pöydän ääreen.
Tarkastelin tavaroita pöydällä. Poképallot olivat kaikki erilaisia, yksi lähes kokonaan valkoinen, yksi tummansininen, missä oli keltaisen kuunsirpin symboli ja yksi musta-oranssi. Noukin ne yksitellen pöydältä laukkuni toiseen ulkotaskuun, ja huilut laitoin pieneen sisätaskuun.
”Kiitos paljon, uskon että nämä tulevat tarpeeseen vielä jossain vaiheessa”, kiitin mummoani ja käännyin katsomaan ikkunaan. Ulkona alkoi olla jo hämärtää, en todellakaan lähtisi vielä tänään matkalleni, se oli varmaa.
”Itte en tee niil tavaroil mittään, mie taijjan alkkaa olla liian vuanha lähtemmään seikkaillemmaan. Mut sie oot viel nii nuor, nauti elämästäs viel ku voit”, mummoni sanoi katsoen minuun hymyillen. Skitty naukaisi kuin vahvistukseksi hänen sanojen päälle.

Nousin ylös pöydästä ja kumarruin halaamaan mummoani.
”En voi kiittää sinua kylliksi siitä, että olet pitänyt minusta huolen täällä asuessani. Lupaan kyllä että tulen vielä käymään täällä joskus, kunhan satun näille kulmille jälleen lähtöni jälkeen”, sanoin hänelle.
”Sie oot laps minnuu auttanna vanhoil päivil nii paljo, nää viimoset vuojet on olleet vaikeita, mut sie oot auttanna minnuu jaksaa. Vie toki ukkis mainetta jälleen maailmalle, häne henkesä ansaitsoo sen”, saatoin erottaa mummoni äänestä kaipuuta, ikävää joka oli minullekin hyvin tuttu tunne.
Tunsin kuinka yksi kyynel tipahti paitani lävitse. Katsoin mummoani, jonka silmät olivat kostuneet hieman.
”Älä huoli, lupaan tulla takaisin vielä. Keitellään sitten oikein iso pannullinen kahvia ja saat sitten kuulla mitä kaikkea olen kokenut matkallani”, sanoin hänelle hymyillen ja pyyhkäisin yksittäisen kyyneleen hänen juomuiselta poskeltaan.
”Ukkis ois siusta ylpee”, hän sanoi taputtaen minua olkapäälle.

”Yritä pärjätä täällä, lähden nyt että ehdin tekemään vielä muutamia valmisteluita ennen lähtöäni”, sanoin mummolleni halaten häntä vielä kerran. Mummoni hymähti ja nyökkäsi vastaukseksi.
Poistuin keittiöstä ja menin ulko-ovelle, jonka raosta puhalsi vilpoisaa ilmaa.
”Hei sitten mummo, nähdään!” huikkasin hänelle ovelta vielä ja suljin sen perässäni hitaasti.
Seisahduin portailla ja katsoin keittiön ikkunaan jossa paistoi valo. Mummoni istui keittiön pöydän ääressä silitellen skittyä, ajatuksiin uppoutuneena. Minulla kävi omalla tavallani sääliksi häntä, joutuessani jättämään hänet. Lähdin kävelemään hiljalleen hämärtyvässä illassa kohti omaa kämppääni. Vaikka sisimmässäni tiesin, ettei mummoni elinajasta voinut kuin enää luoja tietää, toivoin silti, että tapaisimme vielä uudestaan. Kun palaisin jälleen takaisin Charca towniin.

Kuljin verkkaisin askelin iltahämärässä. Taivaanrannan saattoi vielä erottaa punertavana juovana, sen laskeutuessa peltojen ylle. Kirkas yötaivas kaartui toiselta puolelta, sytyttäen jo ensimmäiset tähtensä tummalle kannelleen. Tunsin kuinka lasikupu käsissäni alkoi kylmetä pinnoilta, joista en pidellyt kiinni. Sen lasi oli huuruuntunut ajat sitten niin, ettei sen sisällä olevaa pokémonmunaa näkynyt enää ollenkaan. Aloin katumaan sitä etten ollut ottanut mukaan lapasiani, kylmän ilman purressa sormiani kipakasti. Keväällä sitä kun aina kuvittelee tarkenevansa vähemmässäkin vaatteessa vaikka asia ei niin varsinkaan näin illasta ollut. Onneksi kohta olisin kotonani, lämmittelemässä peittoni alla ja keräämässä voimiani seuraavaan päivään. Lähtöpäivään.

Kopistelin saappaisiini kertyneet lumet ja hiekat kynnykselle ja avasin kotini oven. Lämmin ilma tulvahti kasvoilleni vastaan, ja lepytteli tuulen nipistelleitä poskiani. Laskin laukkuni olaltani eteisen oven pieleen pokémonmunan viereen ja riisuin ulkovaatteeni. Tuntui kuin olisin ollut poissa ties kuinka kauan, mutta kun löhähdin taas kotini pehmoiselle sohvalle, oloni oli jälleen monta kertaa mukavampi. Kaivoin laukustani poképallon, sen jossa charmander oli. Pyörittelin sitä hetken aikaa käsissäni. En tiennyt uskaltaisinko edes tutustua siihen, mutta toisaalta se oli ensimmäinen pokémonini. Tiesin että minun olisi pakko saada siihen jollain tavalla yhteys. Minulla ei tosin ollut harmainta aavistusta, miten sen tekisin. Henkäisin syvään ja heitin poképallon ilmaan, jossa se rävähti auki purkaen sisältään sinisen valon saattelemana charmanderin seisomaan olohuoneeni matolle.

Charmander katsoi minua mitäänsanomattomilla silmillään, saatoin erottaa siinä kuitenkin pientä varautuneisuutta.
”Minä olen nyt sinun kouluttajasi, olethan varmasti ymmärtänyt sen? Jos aiomme menestyä, meidän tulisi tehdä yhteistyötä”, sanoin sille nojaten käsillä polviini, painottaen erityisesti sanaa ’yhteistyötä’.
Charmander näytti tuhahtavan. Se pyöräytti päätään ja alkoi katsella ympärilleen. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää Mimosan sanoja tästä pokémonista. Minun oli hyvin hankalaa sanoa tuosta vastauksesta muuta, kuin että sitä ei tosiaan näyttänyt kiinnostavan. En voinut kuin vain ihmetellä tätä, vastahan olimme tunteneet molemmat sen selittämättömän yhteyden, ja nyt tuo pokémon käyttäytyi taas kuin mikäkin kunnon mulkero konsanaan.
”Et voi olla tosissasi, mitä oikein kuvittelet saavuttavasi tuolla käytökselläsi? Minulta et ainakaan saa mitään”, suhahdin sille, laitoin käteni puuskaan turhautuneena ja uppouduin syvemmälle sohvalleni.
Charmander ei edes vilkaissut minuun vaan jatkoi paikkojen tutkimista. Se tallusteli ympäri olohuonetta ja keittiötä, liekehtivä häntä tasaisesti heiluen puolelta toiselle. Se kurotteli kaappeja kohden, ikään kuin etsien jotain. Silloin minulla välähti.
”Jollakulla taitaa olla nälkä, ellen väärin arvaa”, sanoin muka välinpitämättömästi ja nousin sohvalta. Charmander katsahti minuun mutta ei näyttänyt myöntymyksen merkkiä. Kävelin keittiön kaapille ja avasin ylähyllyn, jossa säilytin kuivaruokiani.
”Minulla ainakin on nälkä, en tiedä sinusta sitten. Päivä on varmasti ollut kovin uuvuttava, enkä ole nähnyt sinun syövän tämän päivän aikana murustakaan ruokaa”, tuumasin ja otin ylähyllyltä pokemonruokapurkin, joka oli normaalisti tarkoitettu mummoni skittylle. Avasin sen ja kaadoin ruoan kuppiin, jonka asetin pöydän viereen. Charmander nyrpisti nenäänsä ja käänsi selkänsä kupille. Kuten olin arvellutkin. Tiesin kuitenkin että ennemmin tai myöhemmin nälkä kyllä yllättäisi sen takuuvarmasti. Otin itselleni kuppiin muroja, jotka kauhoin suuhuni maidon kera, charmanderin vain istuessa ruokansa vieressä.
”Jos et halua syödä, niin älä syö, mutta muuta ruokaa minulla ei sinulle juuri nyt ole”, sanoin sille ja nostin charmanderin kipon pöydälle. Pokémon nousi ja lähti taas tutkimaan taloani.

Päätin antaa charmanderin olla rauhassa toistaiseksi, sillä se ei näyttänyt juuri nyt olevan kiinnostunut minusta. En tiennyt oliko sen jonkinlainen ego vielä sen tiellä, ettei se antanut päästää ketään lähelleen sen vuoksi, vai kalvoiko pokémonin mielessä jokin muu asia. Siihen kysymykseen minun oli mahdotonta vastata vielä näin alkuvaiheessa. Minun täytyi vain tyytyä siihen ajatukseen, että ehkä charmander vielä avautuisi jossain vaiheessa. Keskityin siis etsimään seuraavan päivän tavaroita kasaan. Paljoa en voisi ottaa mukaan, joten minun piti miettiä tarkkaan mitä saattaisin tarvita matkalla, ja jota en saisi ostettua Leaf townista. Pakkasin mukaani lähinnä yöpymiseen ja hätätilanteisiin tarvittavia välineitä, sekä jonkin verran ruokaa. Ompelin eräänlaisen pussukan suljettavan suojaläpän kanssa laukun kylkeen, johon saisin pujotettua pokémonmunan kupuineen, niin ettei minun tarvitsisi koko ajan kanniskella sitä käsissäni. Charmander oli asettunut makuuhuoneeni yhteen nurkkaan, josta se tarkkaili puuhiani. Se näytti pitävän patterini tuomasta lämmöstä, ja makoili nyt sen vieressä häntä kierrettynä päänsä eteen suojaksi. Vein vaivihkaa pakkailujeni lomassa ruokakupin sen lähettyville. En uskonutkaan sen syövän ainakaan minun nähteni, mutta nälkäinen se takuuvarmasti alkoi olla jo viimeistään tässä vaiheessa.

Kello alkoi lähestyä jo illan tunteja minun vihdoin saadessani mietittyä ja pakattua kaikki tarpeellinen mukaan laukkuuni aamua varten. Charmander makasi edelleen patterin vieressä, täysin hereillä ja ruokakuppi koskemattomana. Laitoin laukkuni makuuhuoneeni seinustan viereen ja pokémonmunan pujotin valmiiksi jo sille ompelemaani taskuun. Kupu mahtui juuri täydellisesti sen suojaan. Katsahdin vielä ympärilleni jos silmiini sattuisi jotain sellaista mitä olisin unohtanut laukusta. Näytti kuitenkin siltä että kaikki tarpeellinen olivat matkassa. Istahdin sänkyni reunalle ja katselin lattialla makaavaa charmanderia, joka kiinnitti nyt katseensa täysin minuun.
”Olet sinä kyllä melkoinen tapaus, en voi muuta sanoa”, tuumasin sille ja nojasin taas käsillä polviini.
Oli niin outoa että siinä patterin nurkkauksessa jossa itse olin kyyhöttänyt kylmissäni aamulla, lämmitteli nyt tulipokémon joka oli kaiken lisäksi minun. Minun oma pokémon.
”Tiedätkö mitä, minusta sinulle pitäisi keksiä jokin nimi. Olet niin erityislaatuinen tapaus, että sinun pitäisi erottua joukosta nimesikin perusteella jo”, sanoin sille liukuen sängyltä lattialle aivan charmanderia vastapäätä sen lähelle.
Nyt saatoin erottaa sen ilmeessä jo jotain muutosta. Tällä kertaa se viittasi siihen että pokémon näytti olevan samaa mieltä. Charmanderin siniset silmät avautuivat enemmän, kiinnostuksen merkkinä. Yritin miettiä mielessäni nimeä joka kuvaisi tätä tulisieluista ja mysteeristä pokémonia. Jokin joka olisi helppoa lausua, mutta siinä kahahtaisi tämän luonne. Sellaista pientä paholaiselta vaikuttavaa pokémonia, jonka sisällä kuitenkin varmasti asui ripe siitä entisestäkin persoonasta.
”Devon”, sana muodostui huulilleni kuin itsestään.
Charmander värähti paikoillaan. Aivan kuin se olisi itsekin tuntenut nimen omakseen.
”Devon taitaa olla juuri sinulle sopiva nimi”, sanoin sille painaen kämmeneni sen lämpöä hohkavaa päätä vasten.
Charmander ihme kyllä edes yrittänyt purra tai raapaista minua tällä kertaa. Tunsin kuinka hymynpoikanen kutitteli taas kasvoillani. Olin selvästi ottanut jonkinlaisen askeleen tämän pokémonin kanssa. Pienen, mutta eteenpäin vievän.

Makasin sängylläni lämpöisen peittoni alla ja katselin kattoon. Mielessäni pyörivät jo seuraavan päivän tapahtumat ja tunsin kuinka jännitys myllersi taas sisälläni. Tietyllä tavalla en malttanut enää odottaa että pääsisimme lähtemään. Käänsin katseeni Devoniin. Sen selkä kohoili hengityksen tasaiseen tahtiin sen nukkuessa. Ruokakuppi oli tyhjentynyt kokonaan minun käydessäni tekemässä iltatoimeni, kuten olin arvellutkin. Hännänpään liekki loimusi rauhaisasti, ja se loi pientä lempeää valoa huoneeseen. Tunsin kuinka silmäni sulkeutuivat hiljalleen unen painaessa niitä.

Yhtäkkiä säpsähdin hereille, kun jokin rysähti rajusti taloni ulkoseinää vasten. Devon oli hereillä myös silmänräpäyksessä, ja se nousi ylös jaloilleen, kääntyen ikkunaa kohde. Heitin peiton pois päältäni ja riensin itsekin ikkunalle. Ulkona oli niin pimeää, etten nähnyt kuun himmeässä valossa juuri muuta kuin varjoja. Avasin ikkunan ja yritin kurkotella nähdäkseni mikä äänen oli aiheuttanut. Silmiini ei sattunut juuri muuta kuin puita ja pensaita jotka heiluivat tuulessa. Sitten kuulin vaimeaa vaikertamista alapuoleltani. Käänsin pääni äänen suuntaan, yrittäen tarkentaa katsettani nähdäkseni paremmin mikä ikkunani alla oli. Hämmästykseni huomasin sen olevan minulle toistaiseksi tuntematon pokémon. Se makasi maassa liikkumattomana äännellen tuskaisesti. Lähdin siltä seisomalta sen enempää pohdiskelematta sen lajia, puin nopeasti vaatteeni päälle ja ulkotakin niskaan, rynnäten ulko-ovesta pokémonin luokse. Devon seurasi tällä kertaa perässäni ilman että minun tarvitsi sanoa sille edes mitään.

Kyykistyin mahdollisimman hitaasti pokémonin puoleen, ja tarkastelin sitä Devonin hännän liekin valossa. Sen pahoin ruhjoutunut keho oli väritykseltään khakinvihreä, ja sillä oli purppuran värinen kaulus. Sen verentahrimista suupielistä tököttivät kaksi syöksyhammasta, joista toinen oli lohjennut. Kooltaan se oli samankokoinen kuin Devonkin.
”Oletko kunnossa pikkuinen? Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?” kysyin siltä varovasti ja laskin käteni sen värisevälle keholle.
Pokémon raotti punaisen värisiä silmiään ja selvästi säikähti meitä, yrittäen raapaista minua, mutta se jaksoi hädin tuskin nostaa edes kättään. Devon näytti varautuneelta ja tarkkaili tiiviisti vieraan pokémonin liikkeitä. Nostin pokémonin varovasti syliini. Se ei jaksanut kamppailla vastaan, vaan makasi käsilläni melkein elottomana. Kuinka ihmeessä se oli päätynyt tällaiseen kuntoon?
Vastauksen sain nopeammin kuin odotin.

”Tuolla se on! Rääpäle lensi tänne asti siitä pikku töytäisystä!” kuulin samassa miehen äänen hieman kauempaa. Kahden ihmisen juoksuaskeleet lähestyivät minua jostain pimeydestä.
”Hei sinä siellä, se on meidän axewmme, jätä se siihen niin poimimme sen parempaan talteen!” kuului toisen miehen ääni.
Kaksi tummanpuhuvaa mieshahmoa ilmestyi kuunvalon ulottuville. Kasvoja en juuri nähnyt pimeässä, enkä uskonut että hekään näkivät sen paremmin minun kasvojani. Tunsin kuinka pieni raivon kipinä syttyi jossain sisälläni.
”Tämäkö on teidän pokémoninne? Saanen kysyä millainen kouluttaja kohtelee pokémoniaan tällä tavoin?” pamautin äreänä heille ja siirryin vaivihkaa kauemmas heistä.
”Älä viitsi nainen. se ei sinulle kuulu. Ja jos olet kyllin viisas, annat sen nyt vain meille ja painut takaisin nukkumaan”, toinen miehistä sanoi lähestyen minua sitä mukaa kun otin askeleita kauemmas.
”No jos siitä lähdetään, niin teidän päätänne ei ainakaan paljoa järki näyttäisi painavan. Sori vain, mutta en taida ottaa neuvostanne vaaria. Häipykää vain nyt siitä, axewta en teille anna!” sanoin heille mahdollisimman itsevarmana. Devon katsoi minua ensin jostain syystä yllättyneen näköisenä, mutta sitten se näytti olevan mukana täysillä kanssani ja ärähti miehille sivaltaen liekehtivää häntäänsä.
”Kyse ei olekaan siitä annatko sitä meille vai et, se tulee meidän mukaamme”, mies sanoi ja oli ottanut jo ennen kuin huomasinkaan poképallon jostain taskustaan, heittäen sen ilmaan.


”Seviper, poison tail!” pallon sisältä lennähti suurikokoinen käärmepokémon joka suoraan ilmasta heilautti häntäänsä ja sivalsi sillä suoraan Devoniin, joka ei ollut ehtinyt vielä edes tajuamaan mistä oli kyse. Charmander parkaisi tuskaisesti ja rymähti routaista maata vasten. En saanut vielä sanaakaan suustani kun toinen miehistä heitti myös pokepallon.
”Whirlipede, rollout!” pallosta purkautui kotelomainen, pyöreänmallinen ötökkäpokemon, joka syöksyi pyörien ilmassa kohti Devonia. Devon ehti nousta tuskin ylös jaloilleen, kun whirlipede iskeytyi voimalla suoraan sen päälle. Charmander kieppui maata pitkin ja iskeytyi talon seinään, jääden siihen makaamaan. Olin järkyttynyt. Olin raivoissani.
”Helvetin raukat! Saatteko jotain nautintoa olevinaan itseänne heikompien runnomisesta, sairasta!” huusin heille raivoissani.
Charmander nousi vielä ylös jaloilleen. Se hengitti kiivaasti ja tuijotti sen kimppuun hyökänneitä pokémoneita silmät leimuten. Charmander lähti niiltä sijoiltaan juoksemaan kohti seviperiä, hyppäsi ilmaan, ja iski sitä takaisin scrathilla.
”Hahh! Tuoko on kaikki mihin pystyt? Axew on käytännössä jo meillä, charmanderisi on heikko!” toinen miehistä nauroi ivallisesti.
Tämä ottelu tulisi päätymään joka tapauksessa kaikella muulla kuin hyvällä tavalla. Mietin kuumeisesti vaihtoehtoja. Mieleeni nousi vain yksi, ehkä jopa maailman epätoivoisin ratkaisu. Seviper oli lähtenyt jo uuteen hyökkäykseen, ja yritti nyt kiertyä Devonin ympärille. Onneksi charmander ei antanut sen ottaa itsestään otetta, vaan väisteli sen alati luikertelevaa ruumista. *Devon sinun olisi parempi olla nyt raapimatta tai purematta minua*, ajattelin mielessäni ja lähdin juoksemaan kohti pokémoneja miesten keskittyessä charmanderini armottomaan hiillostamiseen. Syöksähdin seviperin ohitse axew kainalossani ja tartuin vapaalla kädelläni Devonin kädestä kiinni, heilauttaen sen olalleni. Yritin toimia mahdollisimman nopeasti, mutta sain osuman seviperin poison tailista suoraan olkapäähäni. Sen terävä hännän pää lävisti takkini ja viiltävä kipu syöksähti koko käteeni. Purin hampaitani yhteen, mutta jatkoin silti juoksuani. Devon taisi tällä kertaa onneksi itsekin tajuta, ettei ollut järkeä jäädä kamppailemaan ja tarrautui kiinni toisesta olkapäästäni.
”Takaisin sieltä! Luuletko pääseväsi pakoon!” toinen mies huusi perääni ja he molemmat lähtivät juoksemaan kannoillani. Minun täytyi yrittää olla heitä nopeampi, jos ehtisin kotini ovelle, saisin lisäaikaa.

Ryntäsin ovesta sisään ja pamautin sen kiinni perässäni. Miehet olivat olleet aivan kannoillani, sillä he rymähtivät ovea vasten, jääden paukuttamaan sitä, yrittäen murtaa sitä. Pian he pääsisivätkin siitä läpi, mutta saisin silti ehkä riittävästi aikaa että pääsisin pakoon heiltä. Suunnitelmani vaati kuitenkin sen, että jouduin lähtemään matkalleni aikaisemmin. Juoksin makuuhuoneeseeni, otin nopeasti laukusta Devonin poképallon, ja palautin sen sinne takaisin, jotta se tulisi varmasti mukanani. Heitin laukun olalleni ja loin pikaisen silmäyksen axewhen. Se oli edelleen elottoman näköinen, mutta silti sen aavistuksen verran raollaan olevien silmien liikkeistä näki että se oli yhä tajuissaan.
”Minä en anna sinua heille..”, sanoin sille ja räväytin huoneeni ikkunan auki, hypäten ulos siitä juuri kun miehet pääsivät etuoveni läpi.

Juoksin halki pimeän maiseman niin kovaa kuin pystyin. En kääntynyt taakseni katsomaan olivatko miehet vielä ehtineet perääni, mutta saatoin kuulla heidän huutojaan jostain hieman kauempaa. Jos pääsisin metsään asti, voisin eksyttää heidät helposti siellä kannoiltani. Pakkanen oli kiristynyt entisestään, ja axew tärisi kylmästä ja heikosta kunnostaan sylissäni. Sen hengityksen tuottamista vesihöyry kiekuroista näki, kuinka hitaasti ja vaivalloisesti se hengitti. Kylmenevä ilma myös varmasti pahensi vielä sen oloa.
”Koita kestää, olemme kohta metsän reunalla”, sanoin sille juoksun epätasoittamalla äänelläni.
Axew äännähti kivuliaasti taas, ja siinä vaiheessa tajusin sen vasta. Pokémon oli myrkyttynyt. Kuin salamaniskusta kipu viilsi taas kättäni.
Ja niin olin minäkin.

Yritin olla välittämättä kivusta mutta tunsin kuinka se heikensi minua koko ajan. Pian kuitenkin huomasin myös saavuttaneeni metsän reunan ja pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä. Kuulin vielä miesten takaa-ajon tuottamat äänet. He olivat kaukana, mutta selvästi silti kannoillani. Katsoin taas axewta, jonka vointi näytti heikkenevän sekunti toisensa jälkeen. Mieleeni tuli taas yksi järjetön ajatus, mutta tällä hetkellä se oli ainoa vaihtoehto axewn selviämisen kannalta. Kaivoin laukustani esille ensimmäisen poképallon, joka sattui käsiini. Se oli mummoni antama musta-oranssi pallo. Axew huomasi sen ja katsoi minua kummastuneena. Lähdin taas juoksemaan, jotta miehet eivät saavuttaisi minua liikaa.
”Axew sinun on luotettava nyt minuun, otan sinut tähän palloon, mutta lupaan että kun tämä on ohi, niin viemme sinut takaisin sinne minne kuulut, ymmärrätkö?" sanoin sille hengästyneenä, mutta mahdollisimman luotettavalla äänelläni.
Axew katsoi vain hetken aikaa vuoroin minuun ja palloon. Lopulta se nyökkäsi hitaasti ja äännähti heikosti. Painoin pallossa olevaa nappia, niin että se imaisi axewn sisäänsä. Pallo heilahti muutamia kertoja kädessäni, ja pysähtyi sitten. Työnsin sen takaisin laukkuuni ja kovensin tahtiani. En todellakaan voisi vielä ottaa uutta pokémonia itselleni, kun hädin tuskin pärjäsin vielä ensimmäisen kanssa, mutta näin sen ratkaisun sillä hetkellä ainoaksi vaihtoehdokseni. Etsisin axewn oman ympäristön ja päästäisin sen sinne.

Hengitykseni alkoi rahisemaan kurkkuni kipeytyessä kylmästä ilmasta. Jalkani tuntuivat painavilta, mutta pakotin itseni juoksemaan. Metsän jäiset puut vilahtelivat ohitse, loikkiessani niiden juurien ylitse. En kuullut enää miesten ääniä mutta en kuullut enää oikein mitään muutakaan. Kuulin vain oman nopean hengitykseni ja sydämen tykytyksen. Tunsin kuinka myrkky vaikutti koko kehooni, hidastaen minua, hidastaen sydämeni sykettä. Tunsin miten sen kipu levisi jokaiseen raajaani, miten se söi voimiani. Näkökenttääni alkoi ilmaantua kaksoiskuvia ja epätarkkuuksia. Yritin tarkentaa katsettani, mutta maailman sumentuminen jatkui vääjäämättä. Kompastuin juurakkoon, jalkojeni liikkeiden kangistuessa ja lensin kasvot edellä sohjoisen lumen peittämään maahan.
Yritin nousta ylös mutta käteni ja jalkani eivät enää totelleet minua. Maailma kieppui hämärästi ympärilläni. En tiennyt milloin menetin tajuntani kokonaan.
Kaikki vain pimeni.


Oma kommentti

Tämä tarina jos jokin näistä on sitten sekavaa shaibaa. Tarkoituksena oli siis kirjoittaa yhdessä Vihellyksen luukussa tarina shinyn pokémonin nappaamisesta, ja kyseisen pokémonin saisi aika varmasti kiinni, JOS tarinan kirjoitti tiettyyn päivään mennessä. Noh, koska olen niin tykästynyt shinyyn haxorukseen, ja halusin sellaisen palavasti tiimiini, tottakai valitsin axewn kaikista näistä shinyistä. Mutta sitten tuli vain sellainen probleema että miten saat axewn Charca towniin...noh tottakai tunkaistaan pari hämärähemmoa jahtaamaan sitä niin soppa on valmis :> Tulos: HYVIN paljon selityksiä vaativa tarina.

Cinnan kommentti

No nyt menee dramaattiseksi, hyvällä tavalla kuitenkin. Oikein hyvällä tavalla itse asiassa, tunnelmakin kuvastui tekstistäsi todella hyvin ja Freyan tuntemukset kuvastuivat lukijalle loistavasti. Tällaisista epätavallisista "aloitustarinoista" (teknisesti ottaen nyt juurikin näistä, missä lähdet virallisesti matkalle) nautin yleensä enemmän kuin sellaisista, missä vain saadaan kuuliaisesti totteleva pokemon ja lähdetään etenemään vailla huovaa. Kummatkin ovat tietenkin viihdyttävää luettavaa, mutta juuri tällaiset tarinat luovat hyvää pohjustaa tulevalle juonelle ja pitävät lukijan varmasti kiinnostuneena jatkosta.

Kappalejaot olivat tässä oikein hyvät ja puheenkin olit rivittänyt, tätä oli oikein miellyttävää lukea kaiken puolin. Kirjoitusvirheitäkään ei tainnut tästä löytää (vissiin yhden) vaikka tämä oli pitkä tarina. Hyvä hyvä, jatka vaan samalla tavalla. :3 Ja Axewin kiinnijäämisestä minun tuskin tarvitsee mainita ollenkaan.

Devonille 10 exp, sinulle §35.

©2019 Ноιтоsινυ •• Єlυѕινє - suntuubi.com