Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

3 :: Uskon hyppy –osa 2-

 

Kylmyys syöksähti lävitseni jalkojeni rikkoessa kuohuvan veden pinnan. Joki ei ollut siitä kohtaa syvä, mutta upposin silti päätäni myöten veteen. Tunsin kuinka jalkani osuivat pohjaan, ja ponnistin niillä takaisin pintaan. Ilma tuntui entistä kylmemmältä tullessani takaisin pintaan. Minulla oli vaikeuksia pitää jopa itseäni pinnalla, ja yrittää katsoa samalla jos näkisin jossain edes vilauksen charmanderista.
”Devooon!” yritin huutaa niin kovaa kuin pystyin.
En nähnyt kieppuvan veden keskellä mitään, vain kiviä joita vasten vesi paiskoi itseään.
”Deevooon!” huusin uudestaan, mutta suuni täyttyi läikkyvästä vedestä ja sai minut kakomaan kurkkua.
Siinä vaiheessa vasta ymmärsin oikeasti miten typerää oli hypätä veteen. Jos en hukkuisi, kuolisin todennäköisesti hypotermiaan.

Jalkani tuntuivat painavilta märkien vaatteiden painaessa minua alaspäin, potkin kuitenkin kaikin voimin pitääkseni pääni pinnalla. Minun täytyi edes löytää Devon tai tämä kaikki oli turhaa. Huusin minkä jaksoin sen nimeä mutta ainoa vastaus oli veden jatkuva korvia huumaava kohina.
”Devon..”, keuhkoni alkoivat väsyä ilman tyhjentyessä niistä jokaisen huudon jälkeen ja vesi painoi niitä yhä enemmän kasaan.
Sitten näin sen, pienen vilahduksen hännänpäästä. Hännänpäästä, jonka liekkiä tuskin enää edes näki. Tunsin kuinka sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Devon, se oli aivan muutamien metrien päässä minusta, kieppuen virran mukana täysin holtittomasti. En osannut sanoa, oliko se enää tajuissakaan. Yritin saada sitä uimalla kiinni, mutta virtaus paiskoi käsiäni ja jalkojani minne sattui, välillä tunsin kuinka jalkani osuivat pohjalla oleviin suuriin kiviin kipeästi. Välissämme ei ollut paljon matkaa, mutta silti niin paljon etten olisi millään saanut charmanderista otetta. Oli pakko yrittää, vaikka riskillä sitten. Niinpä vedin syvään henkeä ja sukelsin pohjaa kohden.

Vesi humisi korvissani minun yrittäessä saada jaloilla pohjasta edes jonkinlaista tukipintaa. Vesi kuljetti ne kuitenkin aina pohjaa pitkin takaisin ylemmäs. Tunsin kuinka happeni alkoi vähentyä keuhkoista, miten voimattomalta se sai jalkani tuntumaan. Kamppailin kuitenkin niin kauan, kunnes vihdoin tunsin kuinka jalkani osuivat kokonaan pohjaan. Ponnistin kaikin voimin etuviistoon, niin että kiisin vähän matkaa veden alla, ilmestyen lopulta pinnalle.

Vedin keuhkoni täyteen kirpeää ilmaa, saaden itseni haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Katsoin nopeasti ympärilleni.
”Devon!” huomasin elottomalta näyttävän charmanderin lipuvan virran mukana aivan minun vieressä. Kurotin käsilläni sitä kohden vajoten taas itse pinnan alle, mutta tunsin kuinka sen suomuinen iho painautui käsiäni vasten. Potkin itseni pinnalle jälleen, pitäen käteni mahdollisimman korkealla niin että charmander ei joutuisi taas veden varaan. Yritin tuntea käsissäni sen pulssin, mutta en tuntenut ainoatakaan sykettä käsiäni vasten. Huomasin kuitenkin virran laantuneen hieman, eikä pinnalla pysyminen vaatinut enää niin paljon voimia. Onneksi, sillä joen kuohuissa taistelu oli saanut koko kehoni uupumaan ja menemään tunnottomaksi kylmän vuoksi. Katsoin hätääntyneenä charmanderin hännän pään liekkiä. Se oli hiipumaisillaan, mutta viesti vielä siitä että pokémon oli elossa.

Tunsin kuinka virtaus hiljeni entisestään, pahin höykytys oli siis jo takanapäin. Jalkani alkoivat yltää yhä enemmän pohjaan, lopulta niin että pääsin seisomaan huteran tuntuisille jaloilleni. Painoin charmanderin itseäni vasten ja lähdin kulkemaan kohti joen rantaa. Kylmyys pisteli jokaista ruumiin osaani ja hytisin rajusti, mutta jatkoi tarpomista kylmässä vedessä joka ylsi nyt hieman yli vyötäröni.

Laskin charmanderin maahan ja nousin itse perästä kiinteälle, lumiselle maaperälle. Jalkani pettivät samontein alta, mutta raahasin itseni charmanderin viereen ja painoin korvani sen rintakehään. Sen sydän löi vielä, hyvin hitaasti, mutta löi silti.

”Devon..herää”, sanoin tuskin kuultavasti sille, ja kosketin sen liikkumatonta kehoa.
Olisin halunnut ottaa sen palloon, mutta kaikki tavarani palloja myöten olivat laukussani, jonka olin heittänyt joen penkereelle. Kirosin itseäni. Olisin halunnut lyödä itseäni, olin varmasti kaikkien aikojen surkein kouluttaja.
”Devon minä pyydän… herää”, tunsin kuinka itku ei ollut enää kaukana.
Charmander ei ollut minulla ehtinyt olla kuin vasta yhden päivän ja nyt kun olin menettämässä sen, tuntui kuin olisin maannut läheisimmän ystäväni vierellä, yrittäen saada häntä heräämään. Mutta Devon ei inahtanutkaan. Sen pallea kohoili hyvin hitaasti hengityksen tahdissa, mutta sen silmät eivät auenneet. Nostin sen varovasti maasta ja aukaisin märän takkini, pujottaen charmanderin paitani alle. Siellä sen olisi tällä hetkellä kaikista lämpimin olla. Nousin hitaasti ylös maasta horjahdellen jaloilleni ja lähdin kävelemään hyvin hatarin askelin lumessa. Minun täytyi päästä laukulleni, saadakseni Devonin takaisin palloonsa, ja pian.

Kävely alkukevään viileässä säässä kylmässä vedessä uimisen jälkeen oli hyvin inhottava kokemus. Jokainen raajani sormiani ja varpaitani myöten oli aivan jäässä, ja hädin tuskin edes tunsin niitä. Välillä minusta tuntui siltä että olisin halunnut vain kaatua selälleni  lumeen ja jäädä siihen makaamaan. Odottamaan että joku tulisi hakemaan meidät takaisin lämpimään. Mutta ei, en voinut tehdä niin, minun oli jatkettava tarpomistani Devonin vuoksi. Tunsin charmanderin himmeän lämmön omaa kehoani vasten, sen tuottama lämpö ei ollut läheskään niin voimakasta kuin aiemmin. Tunsin kuinka sen takajalkojen kynnet alkoivat ojentua, sen työntäessä niitä minua vasten. Charmander hieroi päätään minun kehoa vasten ja äännähti hiljaa.
”Devon? Oletko kunnossa…?” huomasin kuinka charmander raotti sinisiä silmiään hieman ja katseli niillä minua paitani sisästä.
Devon ei ilmeisesti ollut ymmärtänyt mitä sanoin, vaan sulki silmänsä uudelleen ja nukahti siihen. Sitä oli vaikeaa myöntää mutta charmander näytti viattoman suloiselta nukkuessaan minua vasten. Huojennuksen aalto kulki lävitseni. Toivoa siis oli vielä, jos jatkaisin kulkemista joen penkerettä pitkin, tulisin varmasti jossain vaiheessa sinne minne jätin laukkuni.

En tiennyt kuinka pitkän matkaa olin kävellyt mutta se tuntui loppumattomalta. En osannut arvioida oikein aikaakaan, tai ylipäätään oikein mitään muuta. Minun oli pakko istahtaa alas hetkeksi, sillä jalkani tuntuivat jo niin loppuun palaneilta. Hengitin tiheään yrittäen saada voimia kerättyä uuteen nousuun, mutta tehtävä tuntui mahdottomalta. Katsahdin taas Devoniin, joka uinui edelleen sikeästi. Sen liekki oli edelleen kuitenkin yhtä pieni kuin aiemminkin. Ajattelin että sen keho suojeli sitä tällä tavoin sitä vahingoittamasta enää itseään lisää, charmander näytti lopen uupuneelta. Samassa läheiselle oksalle lennähti jokin lintupokémon. Sen suuret punaiset silmät tarkkailivat minua, linnun käännellessä päätään puolelta toiselle. Arvelin sen olevan hoothoot, kyseinen pokémon oli hereillä yleensä lähinnä öisin, joten mitä tämä yksilö sitten teki jalkeilla tähän aikaan päivästä? Hetken aikaa siinä katseltuaan, hoothoot räpytti siipiään ja lensi pois.

Yritin nousta ylös maasta mutta jalkani eivät totelleet enää minua. Olisin halunnut vain itkeä ja huutaa jalkoihini koskiessa niin paljon. Pakkasta ei ollut kuin korkeintaan viitisen astetta mutta märät vaatteeni saivat tuntumaan sen kahdeltakymmeneltä. Ihoni oli aivan kalpea ja olin varma että huuleni sinersivät kuin viimeistä päivää. Miten saatoin olla edes näin epäonninen, miksi minun ja charmanderin matka ei olisi voinut vain mennä niin kuin muillakin, ilman että tarvitsisi olla haastamassa riitaa joidenkin ihan väärien tyyppien kanssa, jotka päätyvät tällaisiin keinoihin minun pois tieltä saamiseksi. Kuulin kauempaa nopeita askelia jotka lähestyivät meitä. En jaksanut edes kääntää katsettani ylös nähdäkseni kuka sieltä oli tulossa.
”Täällähän sinä olet Freya! Oletko kunnossa?” kuulin Michaelin huolestuneen kuuloisen äänen, miehen kyykistyessä puoleeni.
”O-on vähän k-kylmä mm-mutta heng-issä vi-vielä, c-charmander pit-ää sa-ada p-palloonsa”, sanoin tärisevällä äänelläni, ja hyvä että sain edes itse puheestani selvää.
Tunsin kuitenkin sanoinkuvaamattoman suurta helpotusta kuullessani Michaelin äänen. Minusta tuntui jälleen siltä että olisin nyt turvassa, kylmyydestä huolimatta. Ylhäältä lennähti se sama hoothoot joka oli aiemmin käynyt luonani, ja se istahti nyt Michaelin olkapäälle, huhuillen kysyvän kuuloisena.
”Olet aivan läpimärkä ja jäässä, älä sano että hyppäsit oikeasti siihen jokeen?” Michael sanoi hieroen jäisiä poskiani.
”D-devon p-putosi ssinne, o-oli pak-ko” vastasin takellellen, puhuminen tuntui hyvin vaikealta kaikkien kasvojen lihaksienkin ollessa aivan puutuneet kylmästä.
”Olit taas jättänyt laukkusi lojumaan joen penkalle, päättelin siitä jo vähän kaikenlaista”, Michael sanoi ojentaen minulle taas laukkuni.
Huokaisin helpotuksesta ja poimin kohmeisilla käsilläni Devonin poképallon laukusta.
”P-ääset nyt tur-rvaan”, sanoin silmiään edelleen kiinnipitävälle charmanderille ja otin sen takaisin palloonsa.
Tunsin kuinka jokainen lihakseni rentoutui ja kaaduin selälleni hankeen. Olin onnistunut, toivottavasti.

Tavatessani Michaelin, en olisi uskonut kuinka neuvokas hän olikaan. Hän kutsui growlithensa esille, joka teki emberillä hiilloksen eteeni, jotta jalkojeni tunto palautuisi ja pääsisin liikkeelle. Michael antoi kuitenkin tukea minulle kävellessäni väsyneillä jaloillani, lämmittäen samalla muuta kehoani. Hän selvästi myös tunsi metsän kuin omat taskunsa, sillä vaikka olimme tulleetkin melko kauas seuratessamme miehiä, löysi hän melko pian reitti ykkösen kiemurtelevan tien.
”En tiedä pitäisikö sinua sanoa onnekkaaksi vai juuri päinvastoin, se että saa tämmöisillä pikkukaupunkien seuduilla joitain hämärämiehiä peräänsä on jo aika taitavaa”, Michael naurahti taluttaessa minua pikkuista metsätietä pitkin.
Hymähdin vain vastaukseksi, mutta olin kyllä hänen kanssaan samaa mieltä, en ollut koko pienen ikäni aikana törmännyt täälläpäin kertaakaan laitapuolen kulkijoihin, mutta heti kun sain oman pokémonin, niin sellaiset olivat perässäni jo ensimmäisellä reitillä.  
”Charmanderisi pitää saada muuten ja nopeasti sinun lisäksesi hoitoon, hyvä että edes näin sen liekkiä. Leaf townissa onkin lähin pokémonkeskus sopivasti”, Michael sanoi vakavoituen.
Sen tiesin aivan liian hyvin itsekin, ja asia huoletti minua sillä hetkellä. Saisivatkohan edes pokémonkeskuksen työntekijät Devonia kuntoon ja mitä he ylipäätään ajattelisivat tuodessani sen siinä tilassa hoitoon?

Reitti yksi ei ollut onneksi kovin pitkä, sillä meidän ei tarvinnut pitkää matkaa kävellä, kun tien reunoilla alkoi näkyä muutamia lyhtypylväitä kielien asutuksesta lähettyvillä. Kehoni ei olisikaan kestänyt enää yhtäkään kilometriä enempää. Kaupungista alkoi näkyä jo muutamia taloja meidän lähestyessä tien päätä. ’Kaupunki’ näytti kuitenkin ensivaikutelmaltaan samantapaiselta kuin Charca townkin, pikkuisen isompi vain ilmeisesti. Pokémonkeskus tuli miltein heti näkyviin kun pääsimme kokonaan ensimmäiseltä reitiltä pois. Ilmeisesti aloittelevien kouluttajien olikin tarkoitus nähdä se ensimmäisenä, päästäkseen nopeasti parantamaan väsyneet pokémoninsa. Michael joutui raahaamaan melkein minua loppumatkan, ja hänen ilmeestään näki pientä kettuuntumisen merkkiä. Eikä mikään ihme, kun joutuu pelastamaan kerta toisensa jälkeen avuttoman aikuisen kouluttajan pinteestä ja sen lisäksi viemään tämän vielä kädestä pitäen parantamaan pokémoninsa.

Pokémonkeskuksen automaattiovet avautuivat ja suloinen lämmin ilma tulvahti kasvoilleni. Melkein pystyin kuulemaan kuinka jäätyneistä vaatteistani lumi alkoi sulaa lattialle. Keskus oli hyvin avara, ja seinien vieressä näkyi paljon mukavan oloisia sohvia odottajia varten. Keskuksen nurkassa oli hyvin tönkön oloinen aparaatti, ilmeisesti jonkin sortin tietokone. Odotustilassa ei näyttänyt tänä päivänä olevan kovin montaa odottavaa kouluttajaa, jokunen pikkupoika istui hermostuneen oloisena sohvalla, ja yksi vaalea hiuksinen tyttö heistä hieman kauempana pyöritellen peukaloitaan. Muutamat heistä katsoivat minua kummastuneena, eikä se ollut mikään yllätys, sillä olin varmasti melkoinen ilmestys nojatessani Michaeliin, vaatteiden valuessa vettä. Otin takkini pois ja jätin sen aulan naulakkoon.
”Luulisin voivani kävellä itsekin tuonne asti, kiitos vain”, sanoin Michaelille, joka katsoi ensin minua epäillen, mutta laski lopulta minut itse keskuksen tiskille odottamaan vuoroani. Edessäni oli nuori poika joka naputti kengällään lattiaan kädet puuskassa. Hetken kuluttua tiskin taakse ilmestyi hoitaja tarjotin käsissään, jossa oli kolme poképalloa.
”Pokémonisi ovat nyt täysin terveitä ja valmiita jälleen ottelemaan, kiitos käynnistäsi”, hoitaja sanoi ystävällisesti pojalle, joka nappasi pallot nopeasti taskuihinsa ja kiitti hoitajaa. Poika kääntyi kannoillaan lähes juosten, törmäten suoraan minuun. Poika sopersi jotain anteeksi pyynnön tapaista ja juoksi ovesta ulos. Toisilla näytti tosissaan olevan kiire jo haastamaan ensimmäistä salijohtajaa ilmeisesti.

Astelin tiskille jostain syystä jännittyneenä ja ojensin laukustani kaksi poképalloa, Devonin ja Axewn pallot.
”Tuota..voisitteko katsoa niitä hieman tarkemmin, erityisesti charmanderini ei voi kovin hyvin, axewn tilanteesta en osaa sanoa”, kysyin varovasti hoitajalta, jonka nimikyltissä luki ’May’.
”Totta kai, menkää vain sitten odottamaan tuonne sohville, tulen kohta kertomaan tilanteen teille”, hoitaja May sanoi hymyillen ja katosi sitten tiskin takana olleen oven taakse.

Käännyin sohville päin ja yllätyksekseni näin vielä Michaelin istuvan siellä growlithensa kanssa. Kävelin sohvien luokse ja istahdin hänen viereensä syvään huokaisten.
”Mikä on olosi?” hän kysyi katsoen minut päästä varpaisiin.
”Parempi nyt kun on saanut olla vähän lämpimässä, kylmää tosin edelleen mutta kyllä tässä vielä pystyssä pysytään”, vastasin nojaten päälläni seinään. Sohva tuntui uskomattoman mukavalta, oli vaikeaa uskoa että olimme selvinneet aikaisemmasta.
”En usko että ne miehet enää vaivaavat sinua, heillä on varmasti muitakin pokémoneja tähtäimessä kuin axew, ja taisit muutenkin tehdä heille selväksi että et aio antaa sitä pois”, Michael tuumasi venytellen.
”Toivon mukaan… En haluaisi enää törmätä varsinkaan siihen keräilijään sen jälkeen mitä hän Devonille teki”, vastasin siihen ajatuksissani.
”Anteeksi neiti”, kuulin hoitaja Mayn äänen nyt.
Nostin katseeni hoitajaan, jääden odottamaan mitä hänellä oli asiaa.
”Valitettavasti molemmat pokémonisi ovat niin huonossa kunnossa että niiden on jäätävä yön yli tänne tarkkailuun, suosittelen yösijan hankkimista odotuksen ajaksi. Axewn tila on vakaa, mutta charmanderisi kamppailee tällä hetkellä elämästään. Olen pahoillani”, hoitaja sanoi lempeällä, rauhallisella äänellään.
Kuten pelkäsinkin, Devon oli joutunut kestämään liikaa kokemukseensa nähden heti alkuunsa. Olin silti siinä mielessä toiveikas, että edes axew toipuisi aika varmasti.
”Kiitos huolenpidostanne. Saanko pyytää yhtä asiaa”, sanoin hieman värisevällä äänellä.
”Pyrimme kyllä toteuttamaan asiakkaidemme toiveet, kerro vain”, hoitaja vastasi.
”Voisinko nähdä pokémonini. Olen kovin huolissani niiden tilasta”, ääneni oli murtumaisillaan, mutta pidin itseni vielä koossa.
”Totta kai, tulkaa perässäni”, hoitaja vastasi ja viittoi minua seuraamaan.
”Minä voin odottaa kyllä täällä vielä”, Michael sanoi perääni kun lähdin hoitajan kanssa kävelemään hoitohuoneille päin.

Tulimme yhteen hoitohuoneista, joka sijaitsi pitkän käytävän päässä.
”Saat käydä tapaamassa pokémonejasi, mutta molemmat ovat hyvin väsyneitä, joten suosittelen, ettette viivy kovin kauaa”, hoitaja sanoi avaten oven minulle.
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja astuin sisään hiljaiseen huoneeseen jossa oli vain himmeä pöytälamppu tuomassa valoa. Näin kaksi lasista kupua keskellä huonetta, joihin meni erilaisia johtoja ja putkia. Toisen kuvun alla makasi pehmusteella axew ja toisella Devon. Vilkaisin nopeasti axewta, se näytti rauhalliselta nukkuessaan, vaikka sen toinen syöksyhampaista olikin poikki. Devon sen sijaan ei ollut niin rauhoittava näky. Sen kuonolle oli laitettu happimaski ja pokémonissa oli kiinni tiputusletku ja lääkintäletku. Happimaski huuruuntui aina sitä mukaa kun pokémon hengitti. Painoin käteni lasikupua vasten, joka hohkasi lämpöä. Näky sai nyt kauan pidättelemäni kyynelet kirpoamaan.
”Olen pahoillani Devon… Tässä ei pitänyt käydä näin”, kuiskasin lasin läpi sille, vaikka en uskonutkaan että charmander tajuaisi mitään ulkopuolisesta maailmasta.
Kyynel tipahti lasikuvun pintaan, valuen hitaasti sitä pitkin alas.
”Olisit voinut ansaita ehkä minua paremman kouluttajan, mutta…”, sanoin hiljaa sanojen takertuessa kurkkuuni.
”Mutta tunnen sinuun sen yhteyden, muistatko? Vaikka oletkin tuollainen mikä olet, en voi silti luopua sinusta…Devon älä jätä minua jo nyt, pelkästään minun typeryyteni takia…”, toinen kyynel tipahti lasikuvun pinnalle.
Tuntui hyödyttömältä puhua charmanderille, joka ei reagoinut minuun millään tavalla. Ainoat elonmerkit siitä olivat vain sen hitaat hengen vedot.
Käännyin pois lasikuvulta ja pyyhin kyyneleeni jo valmiiksi märkään hihaani. Avasin hoitohuoneen oven, jonka takana hoitaja May odotti minua. Nyökkäsin hänelle kiitokseksi ja kävelin takaisin odotusaulaan hitain askelin.

Michael istui edelleen sohvalla, rapsutellen Trevorin korvantaustaa. Hän nousi minua vastaan ja tuli luokseni, laskien kätensä olkapäälleni.
”Älä huoli, tämän keskuksen hoitajat osaavat kyllä työnsä, olen varma että charmanderisi tulee vielä kuntoon”, hän sanoi luoden pienen hymyn kasvoilleen.
Minun oli vaikeaa vastata hänelle mitään, mutta hymyilin kuitenkin takaisin.
”Tarvitset siis yösijaa? Jos haluat, voit yöpyä äitini luona, hän on hyvin vieraanvarainen”, Michel ehdotti.
Emmin ensin kehtaisinko kaiken sen jälkeen vielä mennä hänen kotiinsakin, mutta lopulta vastasin myöntävästi. Mike hymyili ja ojensi takkini naulakosta.
”Mennään sitten jo, niin saat vaihdettua kuivat vaatteet päällesi”, hän sanoi lohduttavasti.
Käänsin katseeni vielä hoitaja Mayhin joka oli palannut tiskille ja vastaanotti nyt muita kouluttajia. Minun oli nyt vain pakko luottaa henkilökuntaan, niinpä lähdin Michaelin kannoilla ulos rakennuksesta.

Tulimme pienen kaksikerroksisen puutalon luokse, jonka seinät oli vastikään maalattu valkoisiksi. Michael kaivoi taskustaan avainnipun, ja avasi oven.
”Äiti tulin takaisin, ja minulla on mukana vieras. Freya joutuu yöpymään täällä”, Mike huikkasi eteisestä keittiön suuntaan riisuessaan ulkovaatteitaan.
Hetken kuluttua eteisen luokse ilmaantui keski-ikäinen nainen. Hänellä oli keskipitkät ruskeat hiukset, ja hän oli hyvin laihan näköinen. Yllään hänellä oli valkoinen hame ja punainen paita. Naisen kasvot näyttivät väsyneiltä, mutta hän loi niille ystävällisen hymyn tervehtiessään.
”No mutta, mukava saada pitkästä aikaa uusia tuttavuuksia tännekin, nimeni on Erica, olen Michaelin äiti kuten varmaan ymmärsitkin”, nainen tervehti hymyillen kätellessämme.
”Minä olen Freya, tulen Charca townista ja olen juuri aloittanut kouluttaja. Anteeksi jos tuota… kastelen teidän lattianne vaatteiltani”, tervehdin häntä takaisin.
”Ohoh, ovatpa vaatteesi tosissaan märkänä, pulahditko avantouinnille?” nainen kysäisi naurahtaen.
”Voihan sen niinkin sanoa… tuota, voisinko mitenkään laittaa vaatteeni kuivumaan jonnekin?” kysyin varovasti Ericalta.
”Anna vain kaikki takkia myöten minulle niin voin laittaa ne pesuun samontein, ei siitä vaivaa ole”, nainen vastasi.
Oli niin outoa saada moista palvelua ventovieraalta, mutta en pistänyt vastaankaan, vaatteeni tosiaan kaipasivatkin pesua. Michael näytti minulle vessan missä pystyin vaihtamaan kaikki vaatteeni rauhassa, jonka jälkeen annoin ne Ericalle. Tuntui suorastaan taivaalliselta olla kuivissa ja lämpimissä vaatteissa taas.
”Laitoinkin juuri sopivasti ruoankin ennen tuloanne, sitä on liedellä, ottakaa vain”, Erica sanoi ennen kuin katosi kodinhoitohuoneeseen vaatteideni kanssa.

Ruoka oli suussa sulavaa pataa, jota syödessäni vasta tajusin kuinka pitkään olin jo ehtinyt olla ilman ruokaa. Nälkä tosiaan kasvoi syödessä ja kovaksi ja huomasin pian koko lautasen olevankin aivan tyhjänä.
”Ota vain lisää, äiti tekee usein jopa liikaa ruokaa vaikka meitä on täällä vain kaksi”, Mike naurahti kun ei ollut itse syönyt vielä puoliakaan annoksestaan.
Kahdesti minua ei tarvinnut kehottaa, eihän niin hyvää ruokaa sopinut hukkaankaan heittää.

Oloni oli kaikin puolin kotoisa Michaelin ja hänen äitinsä luona, ja vaikka huoli Devonista oli jatkuvasti mielessäni, heidän rento seuransa auttoi minuakin rentoutumaan.
”Mistä sait muuten tuon growlithesi?” kysäisin Michaelilta kun istuimme hänen kanssaan sohvalla katselemassa televisiota.
”Sain sen isältäni pienenä poikana ennen, kuin hän lähti maailmalle”, Michael vastasi, näyttäen jälleen mietteliäältä.
”Olet kyllä kasvattanut sen hyvin, teillä on selvästi vahva side”, sanoin vaihtaen nopeasti puheenaihetta huomatessani Michaelin reaktion perheasioista puhumiseen. Silitin growlithen päätä, ja pokémon urisi tyytyväisen kuuloisena.
”Trevor on luottokumppanini, en luopuisi siitä mistään hinnasta”, hän vastasi rapsuttaen itsekin growlitheä korvan takaa.
”Entä se hoothoot, oliko sekin sinun?” kysyin muistaessani lintupokémonin joelta.
”Kyllä, juuri sen pokémonin pyydystin samana yönä kun löysin sinut, hoothoot auttoi minua löytämään sinut metsästä. Se on vähän hömelön oloinen, mutta tekee kyllä sille annetut tehtävät”, Mike vastasi etsien kaukosäätimen käsiinsä ja vaihtoi kanavaa.
Kanavalta tuli nyt jokin pokémonottelu, joka oli kuvattu jollain suurella stadionilla. Vastakkain olivat Infernape ja Houndoom.
”Nämä ne vasta ovatkin taitavia kouluttajia jotka esiintyvät tässä ohjelmassa, olen seurannut tätä jo pojan klopista asti”, Mike sanoi nojaten käsiinsä ja keskittyen ohjelman tuijotukseen.
Katsoessani hänen kanssaan ohjelmaa huomasin itsekin mitä hän tarkoitti sillä. Kouluttajat näyttivät hallitsevan pokémoninsa täysin, eikä kummankaan ilme edes värähtänyt tiukan tilanteen tullen. Pokémonit myös näyttivät olevan hyvin voimakkaita ja niiden välisen ottelun katseleminen oli kuin olisi katsonut kahden pokémonin tanssia. Niiden vuorovaikutus oli niin nopeaa ja sulavaa. Tuollaiseen yhteyteen pokémonin kanssa minulla taisi kuitenkin olla vielä paljon matkaa, hyvin paljon matkaa.

Illan tuntien kuluessa puhuimme Michaelin ja hänen äitinsä kanssa kaikenlaista. Olin heille molemmille sanoinkuvaamattoman kiitollinen kaikesta avusta, mutta samalla minua nolotti koska en olisi päässyt edes matkani alkuun ilman apua. Kymmenvuotiaatkin pikkupojat ja –tytöt taisivat pärjätä minua paremmin. Illan alkaessa kääntyä kohti yötä, Michael levitti olohuoneen sohvan minua varten, jotta voisin nukkua siinä yön yli.

”Jos tarvitset jotain niin tule vain kysymään, nukun ensimmäisessä huoneessa yläkerrassa”, Michael sanoi minulle laitettuamme lakanat sohvalle.
”Michael… et tiedäkään kuinka iso apu olet ollut, tai siis, anteeksi että olen tuottanut niin paljon vaivaa sinulle…”, sanoin hänelle hieroen vaivaantuneena niskaani.
Michael vain hymyili minulle.
”Älä viitsi, pieni vaihtelu ja pahisten rökittäminen ei ole ikinä pahasta. Sitä paitsi, olet ensimmäinen uusi tuttavuus minulle pitkään aikaan, moni kouluttaja kun suorastaan vain juoksee usein Leaf townin läpi”, hän sanoi istahtaen vielä levitetyn sohvan reunalle viereeni.
”Minulla ei ole mikään kiire haastamaan ensimmäistä salia, en hallitse Devonia vielä ollenkaan, se ei taida muutenkaan pitää minusta kovinkaan paljoa”, vastasin hänelle huokaisten.
”Hei, monella on ongelmia ensimmäisen pokémonin kanssa, minullakin oli growlithen. Aluksi se ei suostunut tottelemaan ketään muuta kuin isääni, mutta kun jaksoin olla kärsivällinen ja yrittää, sain luotua siihen suhteen ja tässä sitä ollaan”, Mike sanoi lohduttavalla äänellään.
Katsoin Michaeliin kiitollisena, mutta en saanut sanaa suustani. Hän taisi olla jälleen oikeassa, ei hän tainnut olla mikään aivan tynnyrissä kasvanut tapaus, vaikka äitinsä kanssa asuikin.
”Mitäs sanoisit jos ottelisimme, kunhan saat pokémonisi takaisin?  Harjoitus ei varmasti tekisi kummallekaan hallaa, varsinkaan sinulle kun olet menossa haastamaan salijohtajaa. Uskoisin myös että Leaf townissa on muutama muukin innokas aloitteleva kouluttaja jotka haluavat harjoitusvastustajia”, Michael ehdotti.
”Mielelläni, aloinkin vasta päästä ottelun makuun eilen”, vastasin hänelle pienen virnistyksen kera.
”No, parasta varmaan mennä sitten nukkumaan, varsinkin sinulla kun on aika rankka päivä takana”, Mike sanoi ja nousi ylös.
”Hyvää yötä Freya”, hän vilautti vielä pientä hymyään ja käveli rappuset ylös.
”Hyvää yötä”, vastasin vaikka en tiennyt ehtikö hän edes kuulla sitä.

Olin valveilla vielä yön pikkutunteinakin, tuijotellen vain olohuoneen kattoa hämärässä. En saanut unta vaikka kuin yritin poistaa mielestäni kaikki ajatukseni. Mieleeni kuitenkin nousi jatkuvasti kuva Devonista makaamassa pokémonkeskuksessa lasikuvun sisällä, kiinni niissä letkuissa ja happimaski kuonollaan. Käännyin katsomaan lattialla sängyn vieressä olevaa pokémonmunaa. Miksi edes professori oli antanut sen juuri minulle. Oli varmasti monia muitakin vastuuntuntoisia kouluttajia, joista minä nimenomaan taisin olla se vastuuntunnottomin. Käänsin katseeni takaisin kattoon ja suljin silmäni.
Mutta kun kerta oltiin jo tässä vaiheessa, niin sama olisi ottaa haaste vastaan.
Minusta tulisi vielä aito pokémonkouluttaja, ja aioin pitää siitä jatkossa huolen että muutkin saisivat niin ymmärtää.
Erityisesti Devon.


Oma kommentti
Minulle jäi tästä tarinasta vähän sellainen fiilis että olisin pystynyt parempaan, mutta halusin nyt vain saada päätöksen tälle farssille, että pääsisin vapaasti kirjoittamaan. Mutta toivottavasti tästä ei tullut ihan kökkö x3

Cinnan kommentti

Hoitaja May Joy? :> Ihan kiva twisti, että noilla on nimikyltit ja nimetkin ilman, että olisivat kaikki vain nimitykseltään "hoitaja Joy" (vai ovatko nämä Joyn suvusta täysin eriäviä?). Erityisesti tarinan alkupuoli kosketti minua, jotenkin kaikki tunteet kuvastuivat niin elävästi lävitse ja Freyan huoli ja välitys Devonia kohtaan. Hyvä, että kaikki järjestäytyi hyvin, vaikka olisihan tuossa toki paljon huonomminkin voinut käydä. Mike alkaa vaikuttaa todelliselta 'pelastavalta enkeliltä', mahtaakohan näiden välille kehittyä jotakin myöhemmin? Ei ollut kökkö tarina ollenkaan ja odotan hyvin suurella kiinnostuksella jatkoa.

Devonille 10 exp, sinulle §30.

©2019 Ноιтоsινυ •• Єlυѕινє - suntuubi.com