Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

5 :: Minkä nuorena oppii

 

Oli vaikeaa kuvitella etten ollut edes ajatellut muutamaa päivää aikaisemmin ryhtyväni pokémonkouluttajaksi ollenkaan, että olin pysynyt turvallisesti pikkuisen Charca townin suojissa aina aikuiseksi asti. Nyt kuitenkin katsoessani tulista charmanderia ja juuri virallisesti kumppanikseni liittynyttä axew’ta, ajattelin että en haluaisikaan palata enää entiseen. Vaikka sisimmässäni kyti edelleen pelko siitä, mitä vastaan voisi vielä tulla tai tulisin kohtaamaan matkallani, minun ei tarvinnut enää ajatella että joutuisin kohtaamaan ne yksin. Niin jääräpäinen ja vaikealuonteinen kuin Devonkin oli aloituspokémoniksi, luotin siihen silti ainakin jollain hyvin kuvitteellisella tasolla, mutta luotin kuitenkin. Axew’n luottamuksen saaminen oli myös antanut minulle lisää itsevarmuutta ja ajatusta siitä, etten ollutkaan ehkä niin toivoton tapaus pokémonien suhteen kuin olin ajatellut. Mutta siltikin Devonin mutkikas ja vaikeasti tulkittava luonne oli minulle iso kysymysmerkki. Päätin kuitenkin tukeutua vahvasti siihen ajatukseen että vielä joskus sekin avautuisi minulle, vaikka siihen menisi pitkään, niin olin valmis tekemään töitä sen eteen, sillä se näkymätön hauras siteemme pitäisi meitä kaikesta huolimatta yhdessä.

Kiba yritti jälleen tehdä parempaa tuttavuutta kädet puuskassa seisoskelevan Devonin kanssa, joka kyllä teki pian axew’lle selväksi että vaikka oli hyväksynyt tämän ryhmän täysipainoiseksi jäseneksi, ei sen kannattanut edelleenkään luulla liikoja charmanderin lähes olemattomasta avoimuudesta. Devon yskäisi ilmoille muutaman liekkipallon, nakellen sen päälle vielä niskojaan mahtailevasti. Myös Michaelin growlithe Trevor oli innokkaana mukana tässä sen koiranpennun mielen muodostamassa tutustumisleikissä, pörröinen häntä villisti vispaten puolelta toiselle. Devon kiinnittikin axew’ta enemmän huomiota juuri Trevoriin. Se katsoi growlithea vertailevasti päästä varpaisiin, mittaili sitä katseellaan.
”Trevor sentään ei turhia levittele mahtavaa egoaan Devonin tavoin, ei tuota edes uskoisi siksi samaksi growlitheksi joka niin taitavasti otteli niiden miesten pokémoneja vastaan”, tuumasin Mikelle seuratessamme puiston penkiltä pokémonien touhua.
”Niin, onhan se loppujen lopuksi kuitenkin vielä pentu. Pakko kuitenkin tunnustaa että riehun sen kanssa vieläkin kuin pikkupoika konsanaan, ehkä siksi leikkimielisyys onkin säilynyt niin hyvin”, Mike vastasi naurahtaen.
Growlithe hyppäsi sillä sekunnilla kouluttajansa syliin ja antoi tälle oikein ison, kuolaisen ja mojovan poskilipaisun.
”Kuules nyt senkin höntti!”
Mike käänsi growlithen selälleen ja rapsutti hurjasti tämän pehmeää vatsapuolta, pokémon vain näytti nauttivan olostaan, ummistaessaan silmänsä ja läähättäen kieli pitkällä.
Katsoin hymyillen vierestä näiden kaverusten touhua, jospa me joskus Devoninkin kanssa olisimme yhtä läheisiä. Käänsin katseeni Devoniin, jonka läpitunkematon olemus selkä minuun päin, hieman rikkoi tulevaisuuden mielikuvaani. Joskus sitten.

”Tuo Devonin koko päivän jatkunut haastava tuijotus Trevoriin taitaa tarkoittaa jotain”, Mike tuumasi naurahtaen ja nyökkäsi charmanderiin päin joka taas katsoi vertailevasti Michaelin sylissä makaavaa growlithea.
”Taitaa haluta otella, jos en ole väärin ymmärtänyt niin Devonilla on ollut hieman… noh taipumusta haastaa riitaa tai nätimmin sanottuna haastaa otteluun selvästi vahvempia pokémoneja”, vastasin hänelle katsoen merkitsevästi Devonia, muistin kyllä aivan tarpeeksi hyvin sen mojovan iskun minkä olin saanut tauroksien sarvista takapuoleeni.
”No pitäähän Devonille antaa sitten tilaisuus koetella voimiaan, vai mitä Trev?” Michael sanoi nousten ylös samalla kun growlithe hyppäsi maahan haukahtaen myöntävästi.
”No Devon, tätä sinä kai halusitkin?” kysäisin vielä charmanderilta, ja Devon vastasi lauseeseeni äännähtämällä tarmokkaasti nyrkit pystyssä.
Devon tosiaankin halusi otella, toivottavasti kuitenkin ottelisimme tällä kertaa enemmän yhdessä, kuin vain Devonin pään mukaan.

”Toivottavasti olet valmistautunut jo tappioon Freya?” Michael virnisti vastapuolelta aukeaa, viittoen Trevorin eteensä otteluvalmiuteen.
”Teillä miehillä riittää aina suurta puhetta, muttei toimintaa, aloitetaan jo!” vastasin hänelle yrittäen kuulostaa itsevarmalta vaikka tiesin kyllä itsekin aika hyvin miten tässä kävisi, no oppisipahan Devonkin sietämään tappioita paremmin.
”Selvä on, Trevor aloita leerillä!”
Growlithe asteli lähemmäs Devonia, ja loi tähän terävän katseen sen silmien välkähtäessä punaisina. Devon liian suuresta egostaan huolimatta värähti paikoillaan ja perääntyi muutaman askeleen.
”Ja pienenä opetuksena nyt tässä, koska et varmaankaan ymmärrä iskun pointtia, leer alentaa vastustajan puolustusta, joskus pelkkä murhaava katse riittää”, Michael väläytti taas terävää hymyään vastapuolelta.
”No kiitos vain herra kaikkitietävä… Devon tee smoke screen!”
Mutta kuten arvata saattoi, charmander päätti luottaa taas epävarmuudessaan raakaan voimaan, ja lähti tekemään smoke screenin sijaan emberiä. Se juoksi kohti growlithea ja syöksi aukinaisesta kidastaan samalla tätä päin pieniä palavia tulipalloja. Isku kyllä osui Trevoriin, mutta sillä ei näyttänyt olevan kovinkaan suurta vaikutusta, pokémonin seistessä vankasti paikoillaan. Itse asiassa, growlithe näytti ottavan emberin tuottamista tulipalloista jonkinlaista energiaa itselleen.
”Aah, tässä toinen opetus, pokémoneilla on jokaisella oma perinnöllinen erikoisominaisuutensa, Trevorilla se on flash fire, joka tekee sen immuuniksi tulityypin hyökkäyksiä vastaan jos sitä vastaan hyökätään sellaisella. Siihen kohdistuneet tulityypin hyökkäykset myös vahvistavat sen omia tulityypin hyökkäyksiä, ymmärsitkö? Jos et, niin pian ymmärrät, Trevor Flame wheel!” Michael otti taas naamalleen sen pätemisen täytteisen ilmeensä, antaen itsevarmana pokémonilleen uuden käskyn.
Growlithe murahti kuuluvasti ja lähti salamannopeasti niiltä sijoiltaan liikkeelle, hyppäsi korkealle ilmaan päästäen tulenlieskoja suustaan voltin mukana. Growlithe syöksyi liekehtivänä spiraalina kieppuen kohti Devonia, iskien tähän ennen kuin charmander ehti edes tajuta tapahtunutta. Devon iskeytyi maata vasten, growlithen ponnistaessa ketterästi sen päältä vauhtia, lennättäen itsensä taas kauemmaksi vastustajasta. Tunsin itseni sillä sekunnilla typerämmäksi kuin koskaan, voi miksi en käynyt kouluani niin tunnollisesti että olisin muistanut mitään tällaista vielä aikuisenakin.

Devon nousi maasta kuitenkin vielä ylös, vaikka tulityypin hyökkäykset eivät siihen tehonneetkaan niin hyvin, oli kuitenkin growlithen flame wheel melkoinen tälli ollut sille. Charmander selvästi aristeli toista takajalkaansa taas enemmän, olin kokonaan unohtanut että se oli vielä ilmeisesti kipeänä koskiseikkailun jälkeen.
”Devon vastaa scratchilla!”, se taisikin olla ainoa Devonin isku tällä hetkellä mikä toimisi growlitheen, Mike ja Miken perintökalleudet perhana, mutisin mielessäni…
Arvelinkin Charmanderin tottelevan paremmin niin sanotusti konkreettisten hyökkäysten kohdalla, sillä se lähti juoksemaan kohti growlithea kynnet hohtaen ilmassa. Charmander tehosti iskuaan vielä hypyllä, iskien painovoiman tuoman vauhdin turvin growlithea kynsillään. Tämä isku näytti jo tuottavan jotain tulosta, jokseenkin sen teho jäi vain growlithen vaimean vinkaisun tasolle.
”Trevor esitelläänpä Devonille todellista raatelukalustoa, bite!
Trevor avasi suunsa kokonaan, saaden hampaansa välähtämään vitivalkoisina, se iski terävillä hampaillaan Devonia suoraan niskaan, roikottaen tätä vielä ilmassa jonkin aikaa, kunnes se nakkasi charmanderin kauemmas, saaden tämän paiskautumaan taas maahan. Devon ei näyttänyt todellakaan iloiselta noustessaan vielä vaivalloisesti ylös maasta, puuskuttaen väsyneenä. Devon ärjäisi ilmaan, tietysti charmanderimaisella äänellään, ei niinkään kovin mahtavalla. Se lähti taas ilman että ehdin sanomaan mitään hyökkäämään scratchilla kohti Trevoria, growlithe kuitenkin väisti iskun leikiten, sillä väsyneen charmanderin nopeus ei ollut enää mitään huippuluokkaa.
”Trevor, bite uudestaan”, Mike sanoi kylmänviileästi.
Growlithe iski terävät hampaansa jälleen Devonin niskaan, nakaten tämän pois läheltään. Devon nousi uudestaan turhautuneena maasta ja lähti hyökkäämään raivoissaan scratchilla.
”Devon yrittäisit edes kuunnella, et voita growlithea tuolla tavoin!” yritin saada edes jotain tolkkua charmanderin touhuun, mutta tässä oli käymässä samoin kuten froakien ottelussa.
Devonin isku meni perille, mutta heikoin tuloksin, growlithe vingahti jälleen mutta vain pienesti, siirtyen nopeasti kauemmas kouluttajansa käskystä.
”Aika lopettaa tämä, Trevor lopuksi jotain spesiaalia, wild charce!”
Trevor juoksi hämmästyttävän nopealla vauhdila kohti maasta ylös kompuroivaa Devonia, niin kovaa että sen jalat näyttivät iskevän sähköistä kipinää. Itse asiassa kipinä vain kasvoi sen juostessa kasvamistaan kunnes sähköntäytteinen aalto peitti koko sen kehoa hohtaen keltaista energiaa. Suuni loksahti huomaamattani auki, kun growlithe puski voimakkaasti omalla sähköisellä kehollaan Devonia, saaden tämän kaatumaan taas maahan. Devon jäi värisemään maahan, suomuisen nahan pinta kipinöiden sähköiskun jäljestä. Tuijotin edelleen suu auki näkyä.
”Mutta kuinka..”, en saanut kunnolla sanaa suustanikaan.
”Opetus numero kolme, älä vain väitä ettet tiedä edes mitä tm-hyökkäykset ovat? Tm-hyökkäykset ovat iskuja, joita pokémon ei voi oppia luonnollisesti kuten normaaleja iskujaan, mutta ne voidaan opettaa pokémonille. Growlithe pystyi oppimaan tämän kyseisen sähkötyypin hyökkäyksen oikeanlaisen koulutuksen avulla. Minusta tuntuu että ottelu taisi olla tässä, enemmänhän sinä tässä opitkin kuin Devon”, Michael antoi vastauksen kuin apteekin hyllyltä.

Devonia oli jälleen höykytetty oikein urakalla. Charmander makasi nöyrtyneen näköisenä maassa, growlithen seistessä mahtavan oloisena sen yläpuolella. Pian kuitenkin koirapokemonin asenne muuttui ja silmänräpäyksessä oli muuttunut omaksi pentumaiseksi itsekseen, nuollen nyt häntä vispaten Devonin naamaa. Devon ei todellakaan pitänyt tästä vaan töytäisi growlithen kauemmas itsestään. Kiba tepsutteli kauempaa growlithen luo ja kuulosti ihannoivalta sanoessaan sille jotain omalla kielellään.
”Hyvä ottelu se silti oli, yritit kuitenkin taas taktikointia, Devon vain ei oikein näytä täysin luottavan taitoihisi, kyllä se siitä ajan kanssa karttuu usko pois”, Michael sanoi lohduttavasti töytäisten minua kyynärpäällään hellästi. Hymähdin vain hänelle vastaukseksi. Vaikka en sitä ääneen sanonutkaan, niin Devonin tottelemattomuus otti päähän ja pahasti. Minun vain täytyi säilyttää kärsivällisyyteni, jotenkin.
”No rankan ottelun jälkeen maistuu varmasti ruokakin, eiköhän painuta syömään”, Michael tuumasi, viittoen pokémoninsa taas seuraamaan.
”Te myös pojat, veikkaan että teilläkin alkaa olla nälkä”, huikkasin axew’lle ja charmanderille, jotka mukisematta lähtivät seuraamaan meitä takaisin Michaelin kodille.

Jälleen kerran Erica oli valmistanut suussa sulavan päivällisen, ja sen lisäksi tehnyt jopa pokémoneille omat annokset, Michael oli laskenut myös pyydystämänsä hoothootin ruokailemaan ja tutustumaan paremmin muihin pokémoneihin. Olin huomannut ettei Erica itse juurikaan syönyt, välillä tuskin ollenkaan, vaikka hän kyllä sen taitavasti osasi piilottaa, niin en voinut olla huomaamatta hänen laihaa olemustaan. En kuitenkaan halunnut huomauttaa siitä hänelle itselleen saatika Michaelille, oli parempi ehkä olla utelematta liikaa.
”Jatkat matkaasi varmaan piakkoin? Tuli vain mieleeni että kaupan varastoon jossa olen töissä, on kerääntynyt erinäisiä myyntiin kelpaamattomia käyttötavaroita, sillä niiden alkuperästä ei ole tietoa emmekä voi näin ollen niitä myydäkään eteenpäin kaupassamme. Haluaisitko käydä vilkaisemassa olisiko siellä sinulle mitään mahdollisesti tarpeellista?” Michael tuumasi syötyään minulle.
”Tietysti, käydään vain katsomassa, mummolta sainkin jo jotain tavaraa ennen lähtöä mukaani mutta en usko että lisävarustus ainakaan pahitteeksi on”, vastasin nousten ylös pöydästä ja kiitin Ericaa ruuasta.

Kaupan varasto oli suhteellisen iso, ajatellen miten pieni itse kauppa oli, siellä täällä lojui auki revittyjä pahvilaatikoita ja paperipinoja. Michael tutkisteli muutaman pahvilaatikon sisältöä minun vain ihmetellessä vierestä.
”Kas tässä, nämä kolme erikoisuutta meillä täällä ovat pyörineet jo pitkään”, Michael sanoi ojentaen kolme hyvin erikoisen näköistä poképalloa, yksi kristallin kirkkas, yksi sinisävyinen ja yksi hiukan siniharmaa metallinkiiltävä pallo.
Otin poképallot laukkuuni yksi kerrallaan, pyöritellen jokaista hetken aikaa käsissäni, en ollut koskaan nähnyt vastaavia missään.
”Kukaan työntekijöistä ei tiedä mitä virkaa niillä on, joten emme ole uskaltaneet myydä niitä eteenpäin mahdollisten vahingonkorvausten uhalla, ne vain tulivat yhden erän mukana jokunen kuukausi sitten. Sitten täällä on vielä rikkinäinen XTransceiver, en ainakaan nähnyt mukanasi minkäänlaista luuria joten tästä voi olla hyötyä, se toimii muuten hyvin, mutta videopuhelu ei vain toimi”, Michael ojensi laatikosta vielä sini-mustan ranteeseen laitettavan XTransceiverin, näytöllä tällä hetkellä oli näkyvissä ajassaan oleva digitaalinen kello ja päivämäärä.
Tosiaankin muistin juuri silloin että olin itse asiassa tainnut kadottaa omani jossain vaiheessa päivää ollessani vielä Charca townissa, mieleeni muodostui vain kuva suloisesta pinkin värisestä XTransceiveristani, joka pyöri isokokoisen tauroksen jaloissa. En tainnut olla palaamassa hakemaan sitä enää siis, muistin kuitenkin vielä tärkeimmät numerot ulkoa ja loput löytäisin kyllä numerotiedustelusta tai jostain. Pujotin laitteen ranteeseeni ja säädin hihnan niin kireäksi ettei se tällä kertaa ainakaan pääsisi putoamaan.

”Näillä mennään, en voisi kyllä olla varmaan enää paremmin varustautunut kun tavaraa tyrkytetään mukaan oikein urakalla, kiitos paljon”, naurahdin Michaelille tämän nostaessa pahvilaatikon takaisin hyllyyn.
Michael vain hymähti vastaukseksi vaimean kuuloisena. Oma oloni oli muuttunut yhtäkkiä haikeaksi, olin tosiaan jatkamassa matkaani taas huomenaamuna. Michael kääntyi taas minuun päin saatuaan pahvilaatikon hyllylle ja näytti siltä kuin hän olisi ollut sanomassa jotain, mutta se taisikin jäädä vain aikomukseksi.
”Mennään vain takaisin kämpälle, en tiedä hallitseeko äiti sitä pokémonpoppoota kovin hyvin jos ne riehaantuvat siellä meidän poissa ollessamme”, hän sanoi nopeasti ja käveli ohitseni ulko-ovelle.
Kävelin hänen perässään pois varastosta, Michaelin äkkinäisesti hermostuneeksi muuttunut olemus oli saanut minut hämmentymään täysin, joten pysyin vain sen hetken hiljaa.

Erica oli antanut minulle luettavaksi kirjahyllystä jonkinlaisen pokémonkoulutusoppaan, missä kerrottiin tarkemmin näistä Michaelin mainitsemista tm-hyökkäyksistä, perinnöllisistä taidoista ja tyyppieduista. Kirja kuului ilmeisesti jonkinlaiseen suurempaan sarjaan, ja tämä käsitteli enimmäkseen ottelemista. Erica oli tainnut kuulla Michaelin mahtailun ruokapöydässä ottelusta, ja siksi antanut tämän kyseisen kirjan luettavakseni, en tiedä olisiko minun pitänyt olla taas kiitollinen vai nolostunut, ehkä mieluummin edellä mainittua. Luin kirjaa melko laiskahkosti, sohvaan hautautuneena. Devon makoili olohuoneen nurkkauksessa jälleen patterin vieressä, vaikka se ei ollutkaan enää näin keväisin kovinkaan suurella lämmöllä, mutta ehkä se oli vain tullut jo tottumukseksi sille. Kiba puolestaan tutkisteli kiinnostuneena huopaan käärittyä pokémonmunaa, ja näytti siltä että se kuuli luultavimmin paljon enemmän kuin ihmiskorva kuoren sisältä kantautuvia ääniä. Välillä se äännähti kysyvästi pokémonmunalle, kuin odottaen vastausta siltä, touhu näytti minun silmiini hieman hassulta, mutta ehkä se vain kuuli tosiaan jotain kuoren sisältä. Michael istui nojatuolissa katsellen taas televisiosta jotain dokumenttia, hänen ilmeensä oli jokseenkin mitäänsanomaton. Olisin halunnut puhua hänen kanssaan, mutta jostain syystä ilmapiiri oli liian läpitunkematon sellaiseen. Hänen asenteensa oli vain muuttunut sitten kaupalla käynnin jälkeen. Sen sijaan Erica yritti kovasti pitää keskustelua yllä, ja keskityinkin välillä rupattelemaan vain hänen kanssaan, yrittäen sysätä mielestäni seuraavan päivän lähdön.

Myöhäinen iltapäivä kääntyi jälleen iltaan huomaamattani, tuntui että päivä olisi mennyt vain silmänräpäyksessä ohitseni, vaikka en olisi sitä halunnutkaan. Pian huomasinkin makaavani levitettävällä sohvalla, tuijottamassa kattoa jälleen, saamatta unta. En saattanut ymmärtää miksi en saanut unta, kaikki oli käsittääkseni hyvin. Olin saanut Kiban ja Devonin takaisin molemmat ehjin nahoin, ja minulla oli ollut oikein mukava päivä Leaf townissa Michaelin kanssa. Niin, Michaelin kanssa tosiaan. Miksi minun pitäisi jatkaa matkaani kun voisin jäädä tänne? Karistin turhia ajatuksia pois päästäni, ei ei todellakaan, se ei kävisi, Michael oli auttanut minua vain hyvää hyvyyttään, ei mitään muuta. Huomenna jatkaisin matkaani ja piste, yksin tai siis en yksin vaan Devonin ja Kiban kanssa. Vaikkakin oman lajin edustajan seurakaan ei olisi ollut pahitteeksi.
Olisin halunnut vain lyödä itseäni, hakata päätäni seinään ja tehdä muuta tyhmää. Mikä ihme minua oikein vaivasi? En ollut juurikaan ollut riippuvainen kenestäkään koskaan, tai siis pidin totta kai muiden ihmisten seurasta, mutta vanhempienkaan muutto pois Charcha townista ei ollut tehnyt niin kipeää. Huokaisin raskaasti syvään.

Samassa kuulin ääniä kodinhoitohuoneelta päin, tarkemmin ottaen sen ulkopuolelta. Askelten ääniä, aivan kuin takapihalla olisi ollut joku. Nousin ylös sängyltä, ja hiivin varovaisin askelin narisevien puulautojen poikki, toivoen etten herättäisi muita nukkuvia. Pysähdyin kodinhoitohuoneessa olevan ulko-oven luona, ja jäin hetkeksi kuuntelemaan, äänet olivat loppuneet. Avasin oven varovasti ja kurkistin sen raosta oliko ulkona ketään. Takakuistilla istui joku, himmeässä katulyhtyjen valossa erotin ruskeat hiukset, Michael. Mies säpsähti huomatessaan minun tulleen hänen viereensä, hän melkein jopa huudahti säikähdyksestä.
”Perhana Freya säikäytit minut pahemman kerran, luulin jo että joku mörkö tuli viemään”, hän hengähti, mutta rentoutui taas istumaan.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Jos viittasit möröllä hehkeään ulkonäkööni niin kiitos vain”, vastasin hänelle istuen hänen viereensä kuistille.
”Mitä teet näin myöhään vielä jalkeilla, kello on jo ainakin kaksi yöllä?” Michael kysyi pitäen katseensa kuitenkin vielä eteenpäin suuntautuneena.
”Samaa voisi kysyä sinulta, en vain tuota… saanut unta, huominen lähtö ehkä jännittää hieman”, vastasin hänelle kiertäen käteni polvien ympärille jotta pysyisin lämpimänä viileässä kevätyössä.
Michael ei heti vastannut minulle mitään vaan tuijotti kirkkaalle yötaivaalle, tuhannet ja taas tuhannet tähdet olivat levittäytyneet yllemme. Kevättaivaan tähtikuviot erotti selvästi, muutamia pilviä lipui yksinäisen näköisenä kannella.
 

”Olen miettinyt että… että miksi et voisi tulla mukaani? Olet kuitenkin halunnut kouluttajaksi ja sinusta näkee selvästi että olet tunnollisesti harjoitellut Trevorin kanssa, sinun luulisi olevan jo pitkällä tuolla taidolla ja tiedolla mitä sinulla jo on”, uskalsin lopulta ehdottaa hänelle pitkältä tuntuvan hiljaisuuden jälkeen, ajatus oli jo pitkään pyörinyt mielessäni.
”Sanoinhan jo että minusta on enemmän täällä hyötyä kuin maailmalla... en vain voi lähteä”, hän vastasi, erotin hänen äänessään taas hermostuneisuutta.
”Anteeksi… En haluaisi udella mutta miksi et voi lähteä?” valmistauduin jo saamaan raivot niskaani Michaelilta, mutta hänen ilmeensä ei värähtänytkään miehen kääntäessään kasvonsa minuun päin.
”Äitini tarvitsee minua, isäni lähdön jälkeen olen ollut ainoa perheen elättäjä, äidistäni ei ole enää siihen… Hän sairastaa rintasyöpää, parantumatonta sellaista”, hän vastasi, yrittäen pitää selvästi kaikin keinoin itsensä kasassa, äänessä kuitenkin erotti niin paljon tuskaa mikä pyrki pintaan.
Se mitä hän sanoi, veti minut hiljaiseksi, olin kyllä huomannut Erican laihan olemuksen, mutta en olisi aivan heti tuollaista arvannut.
”Olen pahoillani, en olisi saanut kysyä…”
”Ei se mitään, tehty mikä tehty. Ehkä nyt ymmärrät kuitenkin paremmin miksi en voi lähteä, äidilläni ei ole enää välttämättä montaa vuotta elinaikaa, joten aion olla hänen tukenaan loppuun asti, kun isä ei ole enää paikalla sitä tekemässä”, Michaelin sanojen jälkeen syvä hiljaisuus laskeutui taas välillemme, en osannut vastata tuohon mitään.
”Minullakin on tunnustettavaa, lähdin vasta nyt matkalleni, koska isosiskoni katosi monta vuotta sitten kun olin vielä pieni ja liian nuori lähtemään matkalle. Emme kuulleet hänestä mitään sitten Shimmering ruinssien jälkeen, hän vain katosi kuin tuhka tuuleen jälkiä jättämättä. Aloin pelätä omalle matkalleni lähtöä, ja niinpä jumituin Charca towniin”, sain lopulta sanotuksi, en tiennyt oliko omien asioiden vuodatus nyt sen hetken ideana, mutta minusta vain tuntui siltä että halusin kertoa sen.
”Ymmärrän miltä sinusta on tuntunut, läheisen menettämisen pelko on pahinta maailmassa mitä on, sitä ei kukaan haluaisi kokea, mutta joskus se vain tulee elämässä vastaan”, Michael vastasi kääntäen katseensa taas taivaalle.
”En olisi saanut kysyä sinulta mukaan lähtöä, olisihan minun pitänyt tajuta jo ensimmäisestä kerrasta… Minusta vaan tuntuu niin oudolta lähteä täältä, ehdin jo tottua… seuraasi”, tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi sanoessani sen mutta se vain tuli suustani.
”Voin myöntää että olisi ollut mukavaa kyllä lähteä mukaasi matkalle ja tuota… oli tosi hyvä että tavattiin”, Michael sanoi nojautuen minuun päin vaivihkaa.
”En vain haluaisi lähteä ilman sinua”.
Silloin tajusin nojaavani Michaelin olkapäähän, hänen nojatessaan omaa päätäni vasten, kätemme hipaisivat kuin huomaamatta kevyesti toisiaan. Tunsin kuinka sydämeni syke nousi, kuinka pysähtyneeltä se hetki tuntui, aivan kuin vieno tuulikin, joka humisi yössä, olisi lakannut hetkeksi. Jotain tämäntapaista olin kokenut silloin teini-iässä, ja muistin sen tunteen etäisesti.

Hetken rikkoi Michaelin äkkinäinen herääminen, hän ryhdistäytyi silmänräpäyksessä ja nousi ylös seisomaan, jotenkin sen oloisena ettei olisi tiennyt miten päin olla.
”Tuota… ehkä olisi parasta mennä nukkumaan, erityisesti sinun kun lähdet aamulla taas matkalle”, hän sanoi vaivaantuneena, olin erottavani punakkuutta hänen kasvoillaan katulyhtyjen himmeässä valossa.
”Olet ehkä oikeassa… No hyvää yötä siis, nähdään vielä aamulla”, vastasin hänelle hieroen polviani yhtä vaivaantuneena.
”Hyvää yötä, Freya”, mies vastasi nopeasti ja puikahti taka-ovesta takaisin sisälle.
Jäin vielä istumaan kuistille, kylmyys ei tuntunut haittaavan jostain syystä ollenkaan. Katsoin ylös taivaalle lukemattomiin tähtiin ja suljin silmäni.
Kyllä sinä pärjäät, vakuutin itselleni mielessäni.


Oma kommentti
Tylsistymisvaroitus! Anteeksi mutta taitaakin olla tässä vaiheessa liian myöhäistä enää varoittaa, tämä oli siis niin kutsuttu välitarina, jossa ei varsinaisesti tapahdu juonen kannalta mitään oleellista, vaan tärkeintä on päästä tarinassa eteenpäin, ehkä vähän selvitellä suhteita sun muita epäkohtia, kuten tässä tarinassa. Mutta out of Leaf town, se on saavutus! Ja en tiedä uskallanko tästä pyytää kunnon kritiikkejä, mutta antaa silti vain tulla ._.

Cinnan kommentti

Teki oikeastaan vain hyvää lukea samalta kouluttajalta kaksi tarinaa putkeen, pääsee paremmin mukaan tähän tarinaan takaisin itsekin. On viihdyttävää lukea henkilöstä, joka ei oikein ole perillä kaikesta. Devonille kyllä kenties tekee vain hyvää saada monta tappiota putkeen, ehkä tämä oppii niistä jotakin. Ehkä. Harmi kyllä tuosta Xtransceiverista, kun se nyt päätyi poistettujen tavaroiden joukkioon... Voi tuo kyllä minun puolestani tarinoissasi pyöriä mukana vieläkin.

Loppu pisti miettimään, vaikka kyllä jäin vähän kaipaamaan Freyan ja Michaelin suukkoa. :D Ei minulla kyllä kritisoitavaa ole. Jos olisi, niin sanoisin kylläkin.

Devonille tästä 25 exp, Kiballe 10 exp ja sinulle §30! Itemfinder löytää Love Ballin.

©2019 Ноιтоsινυ •• Єlυѕινє - suntuubi.com