Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

8 :: Nuoskan halki


Näköni oli hyvin sumea, kipu aiheutti sietämätöntä tuskaa joka puolella kehoani, korvissani vain kohisi. Kuulin ottelun ääniä, vihaisten beedrillien surinan ja Devonin ärinän. Näin hämärästi Devonin edessäni, joka kamppaili jäljellä olevia beedrillejä vastaan raivoisasti. Katsoin näkyä epäuskoisena, miten se oli taas täysissä voimissaan ja kaiken lisäksi kehittynyt? Charmeleon viilsi terävillä kynsillään minkä ehti jokaista beedrilliä vuorotellen, samalla väistellen niiden teräviä piikkejä sulavasti. Sen nopeus, voima, kestävyys; kaikki sen ominaisuudet olivat selkeästi kasvaneet kehityksen myötä. Sen itsevarmuus ja voima heijastuivat jokaisesta sen tekemästä iskusta, Devon ei ollut enää se sama pieni pokémon, se charmander, jonka olin charca townista mukaani saanut. Olisin kannustanut sitä, jos olisin saanut enää ääntä tulemaan kurkustani, mutta se tuntui turtuneen jo kaikesta siitä huutamisesta.

Näkökenttäni sameudesta huolimatta erotin kuitenkin silloin jotain, joka sai minut haukkomaan henkeäni hämmästyksestä. Devon keräsi selkeästi energiaa kehoonsa beedrillien edessä. Sen ärhäkkä tuijotus sai pokemonit pysymään paikoillaan. Devon sen sijaan lähti niiltä sijoiltaan täysin varoittamatta, nuoska lentäen juoksemaan. Charmeleon muodosti suulleen tulisen pallon, hypätessään korkealle ilmaan, se syöksi sen beedrillejä kohti. Tulipallo kasvoi ilmassa ja lopulta se muuttui liekehtiväksi sakaraiseksi kuvioksi, joka osui suoraan jokaiseen beedrilleistä, saaden ne putoamaan siiviltään nuoskaiseen maahan. Devon laskeutui maahan vankasti kahdelle jalalleen niiden eteen. Beedrillit nousivat epätasaisesti suristen vielä siivilleen, luovuttaen lopulta Devonin itsevarman savupilven puhalluksen myötä. Ne lensivät lyötyinä metsän suojiin, kadoten lopulta näkyvistä.

Devon kääntyi minua kohden beedrillien lähdettyä, sen syvän siniset silmät katsoivat tiiviisti minua. Charmeleonin katse oli muuttunut muun ulkomuodon lisäksi. Erotin sen katseesta erilaisen palon, erotin sen palon jonka olin nähnyt sen silmissä Mimosan laboratoriossa. Devon ei ollut enää niin etäisen oloinen kuin se oli ollut vielä hetki sitten, tunsin olevani jollakin selittämättömällä tavalla lähempänä sitä. En tiennyt miten ja miksi, mutta tunsin vain sen yhteyden joka veti meitä puoleensa sillä hetkellä. Jotain oli muuttunut, mutta mikä?

 Devon riensi luokseni, sen kysyvä äännähdys sai kuulostamaan aivan siltä kuin pokemon olisi ollut huolissaan minusta. Yritin irrottaa itseäni jäljellä olevilla voiman rippeilläni pois kivien välistä, mutta jalkani ei irronnut vieläkään, kipu oli liian kova. Tunsin turhautumista ja voimattomuutta.
”Anteeksi Devon, en saa itseäni millään irti tästä…”, sanoin pahoittelevasti charmeleonille.
Devon ei näyttänyt kuitenkaan sen antavan häiritä, vaan sen enempää miettimättä charmeleon alkoi kaivaa kiviä esiin lumen alta. Se tehosti kaivamista scratchilla ja pian kiviloukko jossa jalkani oli, paljastui kokonaisuudessaan esiin.

Housuni lahje oli luiskahtanut miltein polveeni asti, ja jalkani oli paljaana kylmää kiveä vasten. Kauhukseni tajusin siinä samassa, että en tuntenut koko jalkaa enää kunnolla. Tunsin alkavani mennä lievään paniikkiin. Devon kuitenkin pysyi yllättävän rauhallisena ja näytti miettivän kuinka saisi siirrettyä kiviä. Minun ei ollut vaikeaa arvata lopputulosta, Devon turvautui nimittäin selkeästi raakaan voimaan jälleen. Se ujutti kyntensä kiven molemmin puolin ja alkoi vetää sitä poispäin jalastani. Devonin voimakas ärinä kertoi sen että minun tuli yrittää vetää jalkaani samalla pois. Vedin kaikin voimin ja yritin kääntää jalkaani jokaiseen suuntaan. Devonin raajat vapisivat sen vetäessä voimiensa takaa kiveä poispäin, ja kuin ollakaan, tunsin kuinka jalkani vapautui puristuksesta ja humpsahdin naama edellä lumiseen maahan.

Tunsin kuinka suloinen lämpö virtasi verenkierron mukana puristuksissa olleeseen vasempaan jalkaani, samalla kuitenkin tunnon mukana syöksähti entistäkin ikävämpi kivun tunne. Tunsin kuinka kehoni vapisi hallitsemattomasti, minun oli vaikeaa pitää itseäni kasassa kaiken sen kivun alla. Kaikki ne pistot joita olin saanut, tekivät pelkästä makaamisesta vaikeaa. Ajatuksiini nousi myös se raaka tosiasia, että olimme hyvin todennäköisesti juosseet pois varsinaiselta reitiltä harhaan, ja nyt olimme keskellä metsää. Purskahdin itkuun, jota olin pidätellyt jo aivan liian kauan. En ollut niitä ihmisiä jotka itkivät herkästi, mutta nyt tilanne vaikutti niin toivottamalta. Jos kukaan muu kouluttaja ei sattuisi poikkeamaan reitiltä, olisimme täysin oman apumme varassa. En päässyt nousemaan edes ylös vaikka yritin, lysähdin vain takaisin maata vasten jokaisen ponnistelun jälkeen. Tunsin itseni avuttomaksi, mitähän Devonkin ajatteli kouluttajastaan. Varmaankin se vain nauroi ajatuksissaan toivottomille yrityksilleni.

Ilmeisesti charmeleon kuitenkin ajatteli täysin eri tavalla kuin olin olettanut. Se työntyi aivan kiinni minuun, luoden lämpöään kehonsa kautta. Sen hännänpään liekki, joka oli kasvanut kehityksen myötä entistä suuremmaksi, loi lisää lämpöä. Devonin jopa oudon rauhoittava olemus sai minutkin rauhoittumaan, en enää itkenyt tai vapissut. Makasin vain paikoillani koittaen tasoittaa hengitystäni. Kuulin Devonin kurkusta hyvin tasaista urinaa, se oli hyvin lempeän kuuloista. Charmeleon yritti selkeästi rauhoitella minua ja lohduttaa. Ei vaikuttanut ollenkaan Devonin tapaiselta, se tuntui niin hämmentävältä. Nostin vaivalloisesti kättäni ja laskin sen charmeleonin otsalle, sivellen hitaasti päälaelta sarven loppuun asti.

Yhtäkkiä mielessäni välähti kuva charmanderista, jonka lämpimällä otsalla käteni lepäsi. Tunsin sen saman magneettisen kipinöinnin juuri sillä hetkellä oman käteni ja charmeleonin välillä. Säpsähdin niin, että vedin vaistomaisesti käden pois. Charmeleon näytti aivan yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin, oliko sekin nähnyt saman kuin minä? Katsoin kättäni ikään kuin olisin löytänyt siitä vastauksen. Mikä kumma sai aikaan tuon tunteen? Se ei ollut varmasti omasta päästäni tullut tuntemus, vaan aivan oikea fyysinen tunne. Charmeleon painoi kätensä kämmen selälleni ja katsoi minuun päättäväisesti. Kaikki se sai minut niin hämilleni.
”Mikä sinussa on muuttunut Devon? Mikä on edes saanut sinut muuttumaan?” kysyin siltä kuin odottaen vastausta, mutta tiesin että vaikka pokemon ymmärsi minua, en minä ymmärtäisi sitä.
Charmeleon vain katsoi minua, vaikka ymmärsin sen ilmeestä että se todella halusi kertoa jotain.
”Kumpa vain osaisit puhua, haluaisin tietää sinusta niin paljon. Olet pokemon täynnä kysymyksiä ilman minkäänlaisia vastauksia”, huokaisin syvään.
Devon alkoi kuitenkin nykiä minua takkini hihasta ylös, se halusi selkeästi jatkaa matkaa.
”Olet oikeassa, emme voi jäädä tähän. Meidän on päästävä Tallgrass cityyn ennen pimeän tuloa”, sanoin charmelelonille katsahtaen kelloa.
Se alkoi olla jo kolme iltapäivällä, hämärän tuloon ei ollut enää kauaa.

Devonin avustuksella onnistuin saamaan itseni ylös huterille jaloilleni, kävelyni oli hyvin epävarmaa jalkojeni tuntuessa voimattomilta. Vasen jalkani oli hyvin arka puristuksen vuoksi, ja jouduin ontumaan sillä eteenpäin. Tiesin että minun vauhdillani emme ehtisi Tallgrass cityyn valoisan aikaan, joutuisimme ehkä jopa yöpymään metsässä. Huomasin myös lämpötilan laskeneen, sillä nuoskaisen lumen pinnalle oli muodostunut jääkerros, pakkanen oli siis kiristymässä. Suojasin pokemonmunan huolellisemmin kylmyydeltä. Päätin pitää Kiban pallossaan siihen asti, että pääsisimme Tallgrass cityyn asti, sillä en tiennyt riittäisivätkö lääkevarantoni sen vammojen parantamiseen. Devon pysyi lähettyvilläni, välillä tukien kävelyäni, minun oli vaikeaa uskoa sitä. Charmeleon oli aivan kuin eri pokemon, niin kuin se olisi oivaltanut jotain pokepallossa uinuessaan. Katsoin Devoniin, joka määrätietoisesti kulki vierelläni. Olikohan se nähnyt jotain unta? Vai muuttiko kehitys pokemonien luonnetta tosiaan niin paljon? Olin kyllä kuullut siitä, mutta eihän perusluonne silti voinut kadota kehityksen myötä. Yleensä olin hyvä ymmärtämään muita, niin pokemoneja, kuin ihmisiäkin, mutta Devon. Devon oli sellainen tapaus, joka aiheutti minulle hyvin monessa suhteessa päänvaivaa.

Olimme kävelleet jo ties kuinka pitkän matkaa, mutta en pystynyt erottamaan siltikään ihmisasutuksen ääniä metsän takaa. En tiennyt olimmeko kävelleet edes suunnilleen oikeaan suuntaan, toivoin vain niin. Hämärä oli alkanut laskeutua metsikön ylle, ja kylmyys vain koventunut. Olin useaan otteeseen yrittänyt saada kenttiä xtransceiveriini, mutta turhaan. Kenties sen sisäinen antenni oli vaurioitunut silloin kun sen puhelunäyttökin, ja se toimi vain kaupunkien läheisyydessä. Ainakin näin kellonajan siitä, se näytti kuutta illalla.
”Devon, luulen että meidän tulisi keskittyä yösijan etsimiseen. Jos harhailemme liian pimeälle asti, emme löydä välttämättä edes kunnon lepopaikkaa”, sanoin charmeleonille, joka myöntyi sanomiseeni nyökkäämällä.

Devon suostui poistumaan viereltäni siksi aikaa, että hajaannuimme pienen matkan päähän toisistamme etsimään sopivaa yösijaa. Pysyimme kuitenkin näköetäisyydellä toisistamme. Hämärä syventyi turhankin nopeasti, ja paineet yöpaikan löytämisestä kasvoivat. Tunsin hytiseväni jo kylmyydestä, kipu sai kylmän tuntumaan entistä pahemmalta. Onneksi huomasin siinä samassa juuri sopivan kuusen, jonka alimmat oksat laskeutuivat sen verran korkealta maahan, että sen alla oli noin reilu metrin verran tilaa. Se myös vaikutti tarpeeksi leveältä, jotta mahtuisimme sen alle kunnolla lepäämään. Huikkasin Devonille, jonka sijainti näkyi hyvin selkeästi hännänpään liekin ansiosta hämärästä huolimatta. Pian se olikin jo luonani, katsahtaen majapaikkaan jonka olin valinnut, ja hyväksyi sen uudella nyökkäyksellä.

Levitin makuupussini kuusen oksien alle, ja lysähdin siihen makaamaan. Oli hieno tunne päästä lepäämään ikuisuudelta tuntuneen kävelyn jälkeen. Olimme Devonin kanssa keränneet puun läheisyydestä lumen alta löytyneitä oksia ja tehneet niistä pienen nuotion. Siunasin mielessäni sen joka oli laittanut juuri tulipokemonin ensimmäiseksi pokemonikseni, en olisi muuten osannut nuotiota tehdä. Devon makasi vatsallaan toisella puolen kuusimajaamme. Se näytti olevan hyvin ajatuksiinsa uppoutunut, eikä tällä hetkellä kiinnittänyt minuun juurikaan huomiota.

Pimeys oli laskeutunut jo huomaamattamme, mutta Devonin liekki ja pieni nuotio kuusen oksien toisella puolella loivat sen verran valoa, että pystyin tutkimaan saamani vammat. Nostin housuni lahjetta hiukan vasemman jalkani päältä, iho oli rikamilla ja hiukan turvoksissa. Oletin kuitenkin ettei se ollut murtunut, vaan korkeintaan nyrjähtänyt. Etsin laukustani tulehduskipu geeli purkin, jonka olin kotoani ottanut ja sivelin sitä jalalleni varoen ihorikkoja, peittäen sitten turvonneen kohdan siteellä. Otin laukusta särkylääkkeen, jotta turvotus ja pistoksien aiheuttamat kivut helpottuisivat. Sivelin vielä hoitavaa voidetta pistoskohtiin, joka alkoi heti helpottaa sykkivää kipua. Rentouduin makuupaikalleni vihdoinkin täysin, onneksi olin koulussa ollut haka valinnaisissa lääketieteissä. Monesti olin miettinyt ryhtyväni lääkäriksi, tai pokemonkeskuksen hoitajaksi, mutta opiskeluni oli sitten lopulta jotain syystä jäänyt. Toisaalta olinkin vielä loppupeleissä aika nuori, ehtisin vielä opiskelemaan sitten kun palaisin matkaltani.

Käännyin makuultani taas katsomaan Devoniin päin. Se ei näyttänyt vielä uniselta, vaan makasi edelleen yhtä mietteliään näköisenä.
”Tiedätkö mitä Devon? Jos et olisi hortoillut siellä tauroksen kiusana pellolla, en varmastikaan olisi lähtenyt edes yrittämään pokemonmatkaa”, sanoin sille hymyillen, herättäen charmeleonin ajatuksistaan.
Devon katsahti minuun ensin hiukan kärttyisesti, ilmeisesti johtuen siitä että muistuttelin sitä tauroksen uhoamisesta. Charmeleon tuhahti äänekkäästi ja laski taas päänsä maahan.
”Et taida sittenkään olla vielä ihan täysin muuttunut”, naurahdin Devonin suhtautumiselle asiaan, arvelinkin sen olevan kuitenkin vielä yhtä temperamenttinen kuin aikaisemmin.
”Olemme kyllä joutuneet jo jos jonkinnäköiseen ongelmaan emmekä ole edes päässeet ensimmäiselle salille, onkohan tämä muillakin samanlaista?” tuumasin ääneen, ja sen sanottuani ajatukseni riuhtaisivat itseni jonnekin aivan muualle.
”En ole tainnut edes kertoa sinulle muuten…”, mieleeni nousi jälleen ajatus joka oli häirinnyt jo vuosia matkalleni lähtemistä, en ollut edes ajatellut sitä koko aikana.
Angelina, isosiskoni. Ja se mitä hänelle tapahtui silloin 11 vuotta sitten. Tunsin jähmettyväni, ajatukseni menivät oitis lukkoon täysin. Tunsin vain kuinka se ikävä kumpusi taas sisältäni, kuinka kyyneleet työntyivät väkisin silmäkulmiini. Värisin sisältäpäin, siskon muisto, se vain teki niin kipeää. Tunsin kuinka lämmin kyynel vieri poskeani pitkin alas. Siitä oli niin kauan, mutta ikävä ei hävinnyt, sillä eiväthän muistotkaan hävinneet.

Devon oli nostanut päänsä maasta, katsoen nyt minua kysyvänä. Kasasin itseni, ja hengitin muutaman kerran syvään.
”Angelina oli isosiskoni, jokusen vuoden minua vanhempi. Hän lähti matkalleen kun olin vielä alle kymmenen vanha. Mutta hän ei palannut sieltä koskaan takaisin, hän vain… katosi pois elämästämme. En vain voi käsittää sitä vieläkään”, puhuin Devonille, kuin olettaen sen ymmärtävän kaiken mitä sanoin. Ehkä se ymmärsikin, sillä huomasin Devonin ilmeessä muutoksen, ilmeen jota en ollut koskaan sen nähnyt tekevän. Sen silmistä heijastui jotain, se oli ymmärryksen, myötätunnon ele.
”Hänelläkin oli tulipokemon aloituspokemonina, cyndaquil. Se oli luonteeltaan vähän niin kuin sinäkin, yhtä tulinen ja temperamenttinen. Mutta se ja Angelina olivat kuin luodut toisilleen”, jatkoin katsoen Devonia, jonka ilme värähti jotenkin kummallisesti.
”Cyndaquilin nimi oli Rialta, se kehittyi mahtavaksi typholosioniksi. Angelina oli sen kanssa jo miltein liigassa asti, mutta emme kuulleet heistä enää mitään Shimmering ruinssien jälkeen”.

Devon hyppäsi pystyyn täysin varoittamatta, se katsoi suoraan minuun hämmästyneen oloinen ilme kasvoillaan.
”Mitä nyt Devon?”
Charmeleon kääntyi ja pudisteli päätään jokseenkin epäuskoisen näköisenä. Olin vähintäänkin yhtä hämmentynyt kuin Devon itse, mikä siihen oli mennyt?
”Devon tuota… olet käyttäytynyt sanalla sanoen hiukan oudosti. Mikä kumma sinulla on?”, kysyin taas Devonilta typeränä, kuin olisin luullut saavani siltä vastauksen.
Devon yritti selkeästi selventää minulle jotain, mutta lopulta se vain murahti turhautuneena ja lysähti taas maahan makaamaan, kääntäen päänsä pois minusta päin.
”No nyt vasta olenkin hämmentynyt..”, mutisin ja asetuin itsekin makaamaan.
”No tuota… hyvää yötä?”, sanoin sille, saamatta äännähdystäkään takaisin.
Käännyin kyljelleni ja työnsin käden pääni alle. Miksi tuo pokemon ei vain voinut osata puhua? Katsoin hiljalleen hiipuvaan nuotioon, tunsin kuinka silmäni alkoivat painua kiinni unesta. Ja lopulta nukahdin huomaamattani.

Sinä yönä näin hyvin sekavia unen sarjoja, niissä olin charmeleon, yksin pimeässä. Pystyin ikään kuin näkemään itseni, tarkastelemaan itseäni jonkin matkan päästä. Oli jäätä ja pimeyttä, ääniä ja kasvoja. Tapahtumat etenivät kuitenkin niin nopeasti unessa, etten muistanut aamulla kunnolla enää mitään. Muistan vain nähneeni typhlosionin kamppailemassa raivoisasti jotain tummanpuhuvaa pokemonia vastaan. Ja muistin kuinka heräsin hengästyneenä taas niihin sinisiin hohtaviin silmiin, siihen kouraan joka tavoitteli minua pimeyden keskeltä.

Pidin päätäni käsieni välissä aamuvarhaisella. Uni oli tuntunut niin todelliselta, olin miltein tuntenut kuinka se kylmä koura oli koskettanut minua. Mutta untahan se vain oli. Käänsin pääni Devonin suuntaan, se oli jo täysin hereillä, tarkkailen minua makuultaan. Katsoin jalkani tilanteen lahkeen alta, turvotus oli laskenut ja punoitus hälvennyt hiukan. Myös pistoskohtien kivut tuntuivat helpottuneen, eivätkä ne enää juurikaan häirinneet minua muutoin kuin liikehtiessä. Nostin ranteen silmieni tasolle, jossa sen hetkinen luurini oli, digitaaliaika näytti puoli kahdeksaa aamulla.

Kömmin kuusen oksien välistä ulkopuolelle venytellen raukeasti. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta sen kellertävän kajon saattoi erottaa puiden välistä sinisen taivaan tyvessä. Pakkanen oli hellittänyt ja ulkona tuntui olevan jopa lämpöasteita, alkoikohan kevät vihdoinkin siis olla kunnolla tulossa. Kuurassa talvet olivat hyvin pitkiä ja kylmiä, kesät puolestaan kestivät vain silmänräpäykseltä tuntuvan ajan. Kevättä kuitenkin odotin jo innolla, sillä olin kuullut että matkalla pokemonliigaan näkee uskomattomia paikkoja etenkin kesäisin. Hengitin syvään aamuista ilmaa, saatoin jo miltein haistaa lähestyvän kevään.

Tunsin kuinka pohkeisiini kahahti kuusen oksia, myös Devon tuli ulos yöpymismajastamme. Se katsahti minuun, mutta käveli sitten läheisen puun luokse, istahtaen sen juurelle.
”No huomenta vain sinullekin”, mumisin charmeleonille, joka näytti yhtä mietteliäältä kuin edellisiltana.
Kaivoin kuusen oksien välistä laukkuni ja makuupussini, jonka rullasin näppärään pieneen pakettiinsa. Tarkistin vielä, että vyöni oli Kiban pallon kanssa tallella ja istahdin lumen alta pilkottavan kannon päälle. Kaivoin laukustani pari leipäpalasta jotka olin saanut Ericalta mukaani, sekä pokemonruoan Devonia varten. Kaadoin Devonin ruoan jokusen metrin päähän itsestäni, jotta se ehkä kehtaisi tulla syömään siitä.

Syötyäni aamiaisleipäni, ja odoteltuani että Devonkin kehtasi syödä oman osansa, päätimme jatkaa matkaamme samaan suuntaan kuin edellisenä päivänä. Näin meillä olisi isompi mahdollisuus päätyä edes jonnekin tunnistettavalle paikalle. Jalkani ei aristanut enää yön kestäneen levon jälkeen, joka nopeutti matkamme taittoa. Devonin käytös oli ollut hyvin ailahtelevaa, näytti siltä että charmeleon ei osannut oikein päättää mitä ajatella milloin mistäkin. Välillä se kulki aivan vierelläni, mutta saattoi kuitenkin ajatuksissaan jättäytyä hiukan kauemmas. Olikohan sen edellispäivän oudon myöntyväinen käytös johtunutkin sitten vain olosuhteista? Vai oliko se kehityksen alkuhuuman jälkeen herännyt jälleen siihen, ettei sen tulisi liikaa avautua minulle? Minun oli hyvin vaikeaa tulkita Devonia, vaikka kuinka sitä niin yritin. Charmeleon oli vain niin mysteerinen, mutta silti kiehtova tapaus. Ja se yhteys jonka olin tuntenut, mitä sekin oli? Tunsiko Devonkin sen samoin kuin minä?

Devon oli seisahtunut huomaamattani pitkän matkan kulkemisen jälkeen niille sijoilleen, näyttäen nyt kuunnellen jotain. Pysähdyin itsekin ja jäin sen tapaan kuuntelemaan.  Lasten naurua, kuulin selkeää lasten naurua jonkin matkan päästä.
”Ihmisasutusta!”, hihkaisin innoissani.
Lähdin juoksemaan oitis niiltä sijoiltani. Halusin vain niin kovasti päästä jo pokemonkeskuksen lämpöön lepäilemään, ja keräämään voimia Kinokon haastamista varten.

Kompastuin kuitenkin kun jalkani takertui johonkin rihmaan, ja lensin päistikkaa lumeen. Laukkuni lensi olaltani jonkin matkan päähän ja liukui jonkun kyltin viereen. Jalkani oli takertunut lumen alta pilkottavaan pitkään nuutuneeseen ruohikkoon. Pyyhin lumet pois naamaltani ja tarkensin katsettani kylttiin.
”Tallgrass city”, muodostin sanat äänettömästi huulilleni.
”Devon olemme vihdoin perillä!” huusin riemuissani charmeleonille, joka sekin näytti innostuneelta saapuessaan vierelleni.
Katsoin Devoniin, joka katsoi takaisin minuun. Saatoin erottaa sen ilmeeltä nyt jopa pienen hymynpoikasen, odottikohan jo sekin Kinokon haastamista?
”Pian menemme koputtamaan ensimmäisen salijohtajan ovea, ajatella! Olemme päässeet jo hyvään alkuun”, sanoin Devonille ilosta hymyillen.
Olin tosiaan selvinnyt jo sinne asti. Minulta se oli jo aika hyvin ajatellen niinkin ’kattavaa’ tietämystäni pokemonien suhteen. Ja eritoten sitä, millainen tapaus ensimmäinen pokemonini oli.

Samassa kuulin ratinaa jostain, aivan kuin jokin olisi rasahdellut rikki, katsoin laukkuni suuntaan.
”Kuulitko sinäkin tuon Devon?” kysyin charmeleonilta varmistaakseni, etten kuullut omiani, Devon nyökkäsi vastaukseksi.
Ratina sen kuin vain yltyi, saaden mieleeni nousemaan kauhukuvan. Olikohan laukkuni pudonnut liian kovasti maahan, ja pokemonmuna särkynyt! Nousin oitis ylös ja riensin laukkuni luokse, kuunnellen vielä tuliko ratina sen sisältä. Myös Devon näytti jännittyneeltä. Olin juuri avaamassa pokemonmunan pussukan läppää, kun huomasin sen liikahtavan. Säikähdin sitä niin, että hypähdin vaistomaisesti hiukan kauemmas. Liikehdintä pussukan sisässä kasvoi, niin kuin jokin olisi pyrkinyt sieltä ulos. Pieni ruskea kuono työntyi pussukan läpän alta, nuuhkien varovaisesti ilmaa. Istuin jännityksestä seisahtuneena aivan paikoillani, tuijottaen sitä näkyä. Pian pussukan sisästä työntyi tassu, jonka perästä pieni ruskea pää meripihkan värisine silmineen ilmestyi. Pään päällä keikkui pokemonmunan sirpale. Se pieni olento katseli ympärilleen ihmeissään, kuin maailma olisi ollut sille täysin outo paikka. Pitkähköt korvat ja pörröinen häntä myös tulivat esille pokemonin uskaltaessa ryömiä kokonaan pois pussistaan. Pokemonin katse osui heti ensimmäisenä minuun.
”Euvie?” kuului sievän pään kallistuksen myötä.


Oma kommentti

Filleritarina, kuten varmasti huomaatkin ja kiire päästä haastamaan Kinoko :') Kirjoittaessa ajatukseni tuntuivat menevän tukkoon, mutta tekstiä tuli silti jostain, toivottavasti ei ole aivan järkkyä luettavaa :') on myös hiukan lyhyempi kuin tarinani normaalisti

Ja perusluettelo; Devonin lucky egg, amulet coin ja item finder

Cinnan kommentti

Ehkä ihan alkua ja loppua lukuunottamatta, Key Sounds Label - Snowfield (erityisesti ReSound Waven remixi) sopii tähän kuin naula silmään. En minä tätä kyllä fillerinä nähnyt, enkä olisi filleritarinaksi edes myötänyt ennen kuin sanoit mitään... Tai en kyllä myönnä vieläkään, hah. Johtui se sitten musiikin ja tekstin yhteisvaikutelmasta tai ei, mutta olin jotenkin todella koskettunut. Ehkä se on juurikin tuo Freyan ja Devonin suhde toisiinsa, on ilo lukea sen kehittymisestä ja lähentymisestä. Ajattelitko haastaa Kinokon ihan vain Devonin voimin? Et olisi ainoa Charmeleonilla Kinokon (oletettavasti) rökittänyt. :p

Joo-o, Devon 25 exp (koska keskitasoexpjutturaja) ja sinulle §50 ja Itemfinderista Dawn Stone.

©2019 Ноιтоsινυ •• Єlυѕινє - suntuubi.com